Blogin uusi osoite!

Hei.

Anteeksi hiljaiseloni. Uutta blogiani voitte seurata TÄÄLLÄ ! Tervetuloa mukaan seuraamaan elämääni. :)

<3:llä Sonja

Lenkkeilyn monipuoliset mahdollisuudet

Koin juuri valaistumisen. Sellaisen, jota olen pitkään odottanut ja kaivannut. Wou.

Olin eilen töissä ja olo oli kuin laskuhumalaisella sieltä kotiutuessani. Olin kuitenkin jo aikaisemmin päättänyt, että minä muuten lähden lenkille töiden jälkeen.

Olen pakoillut lenkkeilyä tässä lähiaikoina liikaa. Tiedän, että oikeasti pidän siitä mutta sen löytäminen elämääni on ollut taas hankalaa. Jotenkin on edelleen kauheat ennakkoluulot sitä kohtaan (en ollut nuorena kovin urheilullinen) ja tuntuu, että aivoihin on syöpynyt ajatus "ei musta ole siihen", "ei se ole kivaa", "kuitenkin alkaa heti pistämään vatsasta tms".. Vaikka fiilis on täysin päinvastainen, kunhan vain saan itseni sinne lenkille. Jotenkin osittain PELKÄÄN sitä lähtöä sinne; entä jos koen edelleen niitä tunteita kun nuoruudessa, jolloin en saanut omasta urheilusta mitään irti vaan koin koko ajan epäonnistumisen tunteita, joka taas johtui toisten haukkumisesta, huonosta itsetunnosta, vääränlaisesta ravinnosta ja huonosta kunnosta. Nykyään tilanne on kuitenkin aivan toisenlainen ja lähtökohdat erilaiset.

Lähiaikoina olen pakoillut lenkkeilyä siitä syystä, ettei ole muka aikaa. No onhan arki hyvinkin kiireinen, koska yritän yhdistää opinnot sekä työt + vapaa-aikaan menee oma osansa ja nukkuakin tarvitsisi toisinaan. Suurin tekosyy minulle on kuitenkin koira. Jepjep. Se on totutettu siihen, että pari lenkkiä päivän aikana on saatava. Ei osaa tehdä asioita pihaan, ja omasta mielestäni asia on kyllä niin, että jos koiran ottaa niin se myös lenkkinsä ansaitsee. Pelkkä pihaelämä aitauksessa tai narun päässä ei ole koiran elämää laisinkaan. Ja kun koiran lenkittämiseen menee päivän aikana jo noin tunti (toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän) niin ei ole vaan jaksanut näiden lenkkien jälkeen raahautua vielä itse lenkille. Nyt päätin, että asiaan on tultava muutos. Tämä peli ei enää vetele. Joko pakotan mieheni koiran kanssa lenkille sellaisina päivinä kun haluan itse juoksemaan (vaikka onkin maailman laiskin sen suhteen, murh) tai sitten otan koiranlenkin alku-/loppuverkaksi.

Koira on tosiaan 8-vuotias collie/kultsiristeytys. Ei ihan ikäloppu, mutta keski-ikäinen. Energiaa on ja lenkille haluaa; mutta hyytyy jo melko nopeasti. Hölkkälenkit tämän kanssa ei tule siis kuuloonkaan, koska siitä ei vaan tule mitään. Toisinaan hölkätään pieniä pätkiä, mutta koira haluaa pysähdellä ja itselläni menee hermot kun ei pääse menemään omaa tahtiaan vaan saa vetää herra Marttia perässä. Ajattelin, että koira myös nauttii lenkeistä enemmän kun ei tarvitse väkisin juosta. Sen sijaan metsässä irtona ollessa jaksaa juosta kanssani hieman paremmin kuin narun päässä. On kuitenkin parempi erottaa toisistaan omat hölkkälenkit ja koiralenkit jotta pysyy omat ja koiran hermot kasassa. Nuoremman ja aktiivisen koiran kanssa asia olisi varmasti toisin. :)

Eilenkin töiden jälkeen mietin, että jaksanko oikeasti lähteä ulos vielä koska olo oli heikko ja väsynyt. Tämä johtui luultavasti vain siitä, että olin kököttänyt koko työpäivän sisällä kaupassa ja syönyt huonosti. Olen yleensä sellainen, että kun jotain päätän niin sen myös teen. Joten revin itseni väkisin ylös ja ulos - muuten en olisi varmaan saanut yöllä unta itsevihassani. :D Mutta oikeasti, nyt on pakko muistaa että se lähteminen on vaikeinta; lenkillä ollessa fiilis oli todella hyvä ja sen jälkeenkin erinomainen! Hyvä minä! Pitää vihdoin takoa päähäni, että se lenkkeileminen on mahtavaa - sinne on päästävä. Eikä miettiä asiaa pakollisena pahana. Oikeasti minua vaivaa jonkinlainen saamattomuus tämän asian suhteen.

Romahdus kyllä meinasi tulla lenkillä; olin liian innokas enkä jaksanut alkuun kävellä tarpeeksi kauan ja lämmitellä kehoa koitokseen. Hölkkäsin heti alkuun 3km suht nopealla vauhdilla verrattuna siihen, että en ole hetkeen käynyt hölkällä. Kunto on kuitenkin pysynyt ihan hyvänä kiitos kuntosalin sekä koiran. Mutta tuon 3 kilometrin jälkeen alkoi pistämään alavatsasta sekä vasemmasta lavasta hartiaan asti. En ymmärrä mikä lapaani vaivaa, sen kanssa on ollut koko nuoruuteni ongelmaa. Voisi kuvitella, että hölkätessä juuri alavatsakipu olisi pahin, mutta tuo lapa häiritsi minua lenkillä kaikista eniten. Ei tee tätä aina, mutta ilmeisesti paikat olivat nyt niin jumissa. Jotain häikkää siinä kuitenkin on, koska päivittäisessä elämässä napsuu ja paukkuu erikoisesti; ja särkee usein. No, päätin kuitenkin kävellä reippaasti hetken, jos pääsisin näistä kivuistani eroon. Kyllä se auttoikin, ja hetken päästä ei enää sattunut.

Meinasi kuitenkin nousta viha itseäni kohtaan, koska jouduin kävelemään välissä. Olin suunnitellut, että juoksen koko 5-6km. Tätä oikeastaan valaistumisenikin koski. Opin, että se itseviha ei auta tälläisessä asiassa yhtään mitään. Kuntoilun suhteen ei kannata tehdä ikinä ehdotonta suunnitelmaa - vaan mennä omien resurssien mukaan. Jos joku asia ei nappaa, on keksittävä jotain muuta mikä nappaa. Jos tänään ei huvita kuntosali, niin sitten vaikka lähteä luontoon katsomaan kauniita maisemia. Liikunnasta ei kannata tehdä ehdotonta; vaan itselle mukavaa. Keskittyä omaan hyvinvointiin ja kuunnella omaa kehoa. Meinasin tosiaan turhautua, mutta ymmärsin hyvin nopeasti heittää nämä negatiiviset ajatukset saavat painua hiiteen koska tärkeintä on se että yritän liikkua ja pidän siitä. Ei se, että saan suoritettua kaiken täydellisesti suunnitelman mukaan. On aika hieman höllätä pipoa. Kuntoiluinnostukseni usein laantuukin siihen, että toisinaan olen liian tiukka itselleni ja jonkinlainen perfektionisti. Kuitenkin tajusin, että tärkeintä on se, ettei ikinä lakkaa yrittämästä. Tajusin myös, että jos en pysty tekemään jotain asiaa niin voin vaihtaa suunnitelmaa.

Kun hölkkä ei sujunut putkeen kaikki, kävelin välissä varmaan 1-2km ja sainkin hyvän idean että menen eräälle metsäpolulle tekemään askelkyykkyä. Ihan mahtavaa!! Nyt muuten tuntuu reisissä, että jotain on tullut tehtyäkin. Sain siis yllättävän paljon irti lenkistä, vaikka hölkkä hieman ontuikin. Käsitin myös sen, että kuinka monipuolista omasta lenkkeilystään voi tehdä. Ei aina tarvitse hölkätä samaa matkaa, vaan kannattaa suosia myös intervalleja tai esimerkiksi juuri lihaskunnonkin treenaamista. Vain oma mielikuvitus on rajana. Askelkyykyn jälkeen tuntui, että kivut loppuivat ja paikat vihdoin lämpenivät. Sain otettua vielä pari intervallia + lopuksi juoksin todella nopealla temmolla noin kilometrin matkan. Lenkin jälkeen oli uskomattoman hyvä olo, ja koiran kanssa kävellessäni iltalenkkiä ja omaa loppuverryttelyä oli käveleminen hankalaa koska askelkyykky taisi purra oikeisiin lihaksiin. Ovat nyt tänään edelleen aika kipeänä.

Nyt päätin, että lenkkeilystä on tehtävä osa arkea keinolla millä hyvänsä. Siis nimenomaan nämä hölkkälenkit, koska siitä oikeasti nautin. :) Lähteminen on aina hankalinta, ja sen jotenkin unohtaa kuinka mahtavaa se on kun antaa itsensä laiskistua.. Mutta ajattelin, että pari kertaa hölkkää + pari kertaa kuntosalia on itselleni sopiva tavoite /viikko. Riippuen toki kuinka kiireinen viikko on.

Ja hei pari pakollista habaherutus kuvaa.. :D Haba on ihan kiva, mutta miten nää allit saa pois?! Siinä on mun seuraava operaatio!

Matkustelemattomuus

Avasin sen Iltalehden sivun taas, vaikka ei olisi pitänyt. Terrorismivaarasta puhutaan, kuinka iskuja ollaan voitu suunnitella lähipäiviksi muuallekin Eurooppaan. Argh. Aloin tässä pelonsekaisin tuntein miettimään, kuinka sekaisin maailma oikeasti on ja miten täällä uskaltaa liikkua yhtään minnekään enää? Samoin tajusin, että itse matkustelen oikeasti todella vähän verrattuna muihin ihmisiin. Tuntuu, että kaikki haikailevat koko ajan jonnekkin matkalle lämpimään mutta itse en juuri jaksa välittää.

Matkusteluhistoriani on melko pieni, jos Ruotsia ja Viroa ei lasketa niin olen käynyt Kanariansaarilla vuonna 2004 sekä Turkissa vuonna 2011. En oikeastaan tiedä, mistä tämä tylsä asenteeni matkustelua kohtaan on syntynyt. Ensinnäkin, perheellämme ei ole ikinä ollut varaa esimerkiksi käydä ulkomailla kerran vuodessa - kuten monet muut ystävistäni lähti joka hiihtoloma Espanjaan tai minne milloinkin. Jotenkin olen tottunut elämään sellaisessa ympäristössä, missä matkustelua ei harrasteta kuin korkeintaan ruotsinlaivoille. Nuo molemmat kerrat kun olen etelässä käynyt, niin ovat sellaisia että minut on joku muu "väkisin" mukaansa repinyt.. Että nyt mennään. Itse tuskin olisin saanut aikaseksi.

Asiaa ei auta, että pelkään lentokoneita aivan vietävästi. En nauti niistä matkoista yhtään, enkä varsinkaan nyt kun lähiaikoina on koneita kadonnut ja pudonnut ties minne. Tajusin myös, että on positiivinen asia matkustelemattomuudessani. Luultavasti en ainakaan usko, että satun eksymään paikkaan jossa on terrorismia. Epäilen, että terroristit eivät löydä tänne pikkukylään metsän keskellä. Mutta matkustelemattomuuteni ei suinkaan johdu siitä, että pelkäisin matkalla tapahtuvan jotain. Niinhän ei voi elää, että et tee mitään koska pelkäät. Sehän on fakta, että mitä vaan voi tapahtua missä vaan. Sekoaahan siinä, jos liian varovaiseksi alkaa ja jättää ns. "elämättä". Porkkanaan voi tukehtua tai vaikka auto-onnettomuudessa huomenna koulumatkalla.

Jotenkin matkustelu on minulle aina ollut vain stressaavampaa, kuin se mitä se antaisi. En näe mitään suuria tarpeita lähteä kiertämään maailmaa, sillä minulla on ihan hyvä näinkin. Tämä saattaa olla kyllä pientä stressinpakoilua ja elämänhallintaa - en vaan jaksa useinkaan mitään "ylimääräistä" showta, kun tuntuu että elämässä on muutenkin ihan tarpeeksi. En tiedä missä välissä sitä matkustelisi, koska tuntuu että "kaiken ylimääräisen" vapaa-ajan olisin valmis viettämään kotisohvalla tai omia juttujani touhuten, kuten keskittyen liikuntaan ja harrastuksiini.

Positiivisena tässä on ollut varmasti myös se, että jää ainakin rahaa säästöön enemmän kuin matkustellessa jäisi. Olen ylpeä myös siitä, että en koko ajan haikaile jonkun asian perään vaan olen onnellinen juuri tässä juuri näin. Eräs ystäväni haikailee matkoja koko ajan, koska on lapsena siihen totutettu. Omaan korvaani se kuulostaa oudolle; sillä onhan ihmisen ymmärrettävä ettei monellakaa ole resursseja lähteä ulkomaille 2-3 kuukauden välein varsinkaan työttömänä. Onni pitää löytyä siitä arjesta jossa elät, sillä ainoastaan se takaa maksimaalisen tyytyväisyyden elämään - ei nämä arjesta poikkeavat luksukset jotka ovat harvinaista herkkua. En minä ainakaan haluaisi elämässäni olla onnellinen vain kerran vuodessa päästessäni ulkomaille.

Toisinaan mietin, että jäänkö jostain paitsi. Kaikkialla hoetaan, että nuorena pitää matkustella ja kerätä kokemuksia ennen kuin asettuu aloilleen ja alkaa perustamaan perhettä. Tuntuu, että olen kokenut elämässäni enemmän oikeastaan kuin olisin halunnutkaan. En jaksa enää hakemalla etsiä niitä kokemuksia, eiköhän elämä opeta. Ja olen päätynyt ajatukseen, että niin kauan kun joku ei tunnu hyvältä niin en sitä tee vain siksi, että muutkin tekevät tai että muut saavat nautintonsa siitä. Meitä ihmisiä on niin erilaisia, tärkeintä on oppia lukemaan ja kuuntelemaan itseään. Näin pystyy rakentamaan omanlaisensa elämäntyylin joka tuottaa onnea itselleen. Ja jos mieleni matkustelun suhteen muuttuu (en ole rajannut vaihtoehtoa pois, ettenkö joskus kiinnostuisi matkustamisesta tai haluaisi lähteä reissulle) niin uskon sopivan raon löytyvän myöhemminkin, jos siltä alkaa tuntumaan.

Joskus sinkkuna mietin, että olisi kiva lähteä vaihtoon koulun kautta ulkomaille jotta saa CV:n näyttämään paremmalta - ja sitä arvokasta kielitaitoa. Se ei kuitenkaan enää ole vaihtoehto, koska en halua kituuttaa itseäni vieraassa maassa vieraiden ihmisten keskellä kun tiedän että minulle rakkaat asian ja ihmiset ovat täällä Suomessa. Suomessa matkailu minua kiinnostaa tällä hetkellä eniten; Lappi kiehtoo. Jos olisin sinkku, voisin kuvitella lähteväni sesonkityöntekijäksi esimerkiksi hiihtokeskukseen. Tällä hetkellä kuitenkin nautin enemmän kotona touhuamisesta kuin Espanjan hietikoilla makaamisesta.

Oikeastaan isoin unelma "matkustamisen" saralla on oma kesämökki. Okei, voidaanko se oikeasti liittää matkustamiseen? :D Mutta ennemmin mökkielämä houkuttaa kun kaipaa rentouttavaa aikaa elämäänsä ja jotain erilaista. Voisi pakata omat kimpsut ja kampsut ja lähteä kesämökille miettimään asioita. Siis "talviasuttava kesämökki". Oi, sellainen olisi hieno! Taidankin alkaa säästämään siihen tulevat ylimääräiset matkustelurahat. Hehheh.

Onko täällä joku muu yhtä aktiivinen matkustelemaan kuin minä? :)

PAHA VS. HYVÄ

Koko ajan toitotetaan, että pitäisi olla onnellinen ja etenkin tehdä töitä sen eteen, että olisi onnellinen. Pitäisi iloita, tehdä asioita joista nauttii ja olla tyytyväinen omaan elämäänsä.

Kuinka ihmeessä tämä kaikki on mahdollista, koska pääasiassa maailma on niin paha paikka elää? Ja suurin osa meistä sen tiedostavat. Eiliset tapahtumat muistuttivat ainakin taas omaan mieleeni, kuinka sairasta on koko elämä. En ole ikinä elämän tarkoitusta ymmärtänyt, enkä valitettavasti tule varmaan ikinä täysin ymmärtämäänkään. En usko Jumalaan enkä juuri mihinkään muuhunkaan. En ymmärrä että miten muka kaikella on tarkoituksensa? Hyvät ihmiset kärsivät ja menettävät rakkaitaan, mutta pahuus saa ottaa vallan ja jatkaa toimiaan?

On ristiriitaista nähdä ja kuulla mitä kaikkea hurjaa maailmalla tapahtuu, ja sitten yrität itsekkäästi keskittyä siihen että saat oman elämäsi tasapainoon ja tuntea olevasi onnellinen. Se ei helposti onnistu ainakaan minulta. Itse olen ainakin herkkä ihminen ja mietin paljon maailman asioita, tekisi mieli poistaa se kaikki paha ja tehdä maailmasta parempi paikka elää. Asiaa ei helpota se tieto, että tiedostan olevani kykenemätön tekemään juuri mitään näille pahoille asioille. Vaikka kuinka murehtisin, niin väkivalta ja julmuus eivät poistu maailmasta.

Nykyään olen toisinaan pelkuri, ja pakoilen mediaa. En halua enää nähdä näitä huonoja uutisia. Ne saavat minut voimaan pahoin ja mielialani surkeaksi. Jonkun korvaan se voi kuulostaa itsekkäältä, mutta minun on oikeasti kasattava kaikki voimavarani jotta pystyn keskittymään omaan elämääni ja siihen, kuinka saan siitä elämisen arvoista. Tiedostan kyllä sen kaiken pahan joka maailmalla on, mutta en halua enää silmieni sarveiskalvolle ikäviä asioita. Niin kauan, kun omat käteni ovat voimattomia näiden pahojen asioiden kanssa, aion sulkea silmäni ja kääntää selkäni vaikkei se pahoja asioita poistakkaan. Niin itsekkäältä kuin se vaikuttaakin. Mutta ei poista sekään, että uutisia luen ja kotona itken ihmisten julmuutta. Sen sijaan aion puuttua epäkohtiin, joita pystyn itse muuttamaan. Aion puuttua kiusaamiseen jos sitä havaitsen ympäristössäni, aion auttaa ihmisiä joilla on hätä tai tarvitsevat ystävää jolle jutella. Aion tehdä omilla toimillani maailmasta hieman paremman paikan elää.

Jos näitä väkivalta ja terrori-isku uutisia ei lasketa, niin uutisointi yleensäkin on nykypäivänä hyvin stressaavaa ja oikeastaan jopa provosoivaa. Esimerkiksi Suomeen liittyvät uutiset ovat pääasiassa koko ajan sitä, että kuinka huonosti meillä menee taloudellisesti ja kuinka kenelläkään ei ole tulevaisuutta - koska kohta ei ole työpaikkoja ja elämme vain sekasorrossa laman keskellä. Kun ihmiset päivät pitkät lukevat näitä uutisia, en yhtään ihmettele että kukaan ei jaksa kohta yrittää enää yhtään mitään vaan masentuu ja syrjäytyy kotiinsa. On tässä hieman skeptinen olo lukea itselleen uutta ammattia, kun koko ajan sorsitaan sitä etten kuitenkaan tule töitä löytämään kun valmistun vaan jään työttömäksi.

Nyt jatkan keskittymistä omaan pieneen elämääni. Jatkan elämää omassa pienessä kuplassani. Niin kauan, kun se ei satuta muita ja nostaa omaa onnellisuusastettani - niin aion sitä jatkaa. Niin kauan se on merkityksellinen ja järkevä vaihtoehto. Koska jokaisen tulisi nimenomaan panostaa omaan hyvinvointiinsa sekä onnellisuuteen, vaikka se onkin todella hankalaa ainakin minulle. Miksei maailmassa voisi olla rauha ja miksei maailma olisi hyvä paikka elää? Sellainen, että tänne jättäisi mielellään aikanaan jälkikasvunsa kasvamaan kun itsellä on aika poistua.

Tähän pahaan ei nyt rukoukset ja voimahalit auta.

Olipa kerran synkkä ja myrskyinen yö..

Oikeasti talvi tänne, kiitos! Nyt kyllästyttää tämä jatkuva pimeys ja märkyys. Syksy oli todella hieno ja kaunis siihen asti, että vaihdettiin kellot talviaikaan ja Suomen valtasi ikuinen pimeys. Siltä samalta seisomalta alkoivat myös nämä sateet, jotka pysyttelivät alkusyksyn poissa.

Onhan tämä hienoa ja tunnelmallista näin illalla istua pimeässä kynttilän valossa nauttien kupillisesta teetä. Täysin hiljaista, vain minä hereillä. Eläimet ja mies nukkuvat, kohta pitäisi itsekin raahautua sänkyyn jotta jaksaa aamulla nousta töihin. Kuulostaa tunnelmalliselta, kun sade hakkaa ikkunoihin. Tuntuu lohduttavalta, että on katto pään päällä ja lämmin. Elämässä on kaikki ihan hyvin kun asioita vaan osaa arvostaa.

Mutta olisin myös valmis toivottamaan talven jo tervetulleeksi. Hieman lunta ja pakkasta, niin fiilis olisi jo täysin erilainen. Mitään jääkautta en kuitenkaan kaipaa, vaan sellainen inhimillinen talvi olisi kiva.

Mutta näin kauan kun tämä syksy jatkuu niin nautitaan kaikesta mistä vain osataan. Kynttilöistä, pimeydestä, tunnelmallisuudesta, metsälenkeistä kun polut eivät ole vielä lumen ja jään peitossa, tähtitaivaasta, haravoimisen tuomasta hyötyliikunnasta sekä niistä päivistä kun aurinko hetken luonamme pilkahtaa. Sadepäivänä voit myös hyvillä mielin vetää viltin korviin ja keskittyä hyvään kirjaan.

Hyvää yötä. 

Vihdoin viikonloppu!

Hellou.

Minä iloitsen viikonlopusta, vaikka olenkin töissä lauantaina ja sunnuntaina. Mutta ei tarvitse miettiä pariin päivään koulua (okei, lupasin kyllä itselleni tehdä rästissä olevat koulutehtävät + lukea tuleviin kokeisiin jo nyt..) ja näin ollen saa hengähtää eikä tarvitse istua luennoilla kiukuttelemassa kun ei tajua mistään mitään.

Kävin jopa katsomassa itselleni kameraakin, mutta ei löytynyt. Kamera on kuitenkin saatava, jotta tämä postausmateriaali alkaisi olemaan hieman laadukkaampaa. Itseäni häiritsee huonot kuvat suuresti. Ajattelin tämän illan pohtia millaiseen kameraan päädyn ja tilata sen netin kautta, ettei tarvitse juosta paikasta toiseen. Ahdistavaa sellainen!

Meillä piti olla tyttöjen kanssa tänä viikonloppuna pyjamabileet, mutta ne peruuntuivat ystäväni lopputyön vuoksi. Toisaalta tämä oli ihan hyvä juttu (vaikken heitä valitettavasti olekaan ehtinyt näkemään moneen aikaan..) koska muuten omasta viikonlopustani olisi tullut liian tiukka enkä olisi saanut hengähtää yhtään. Nyt saan sitten työvuoroja lukuunottamatta käytännössä vain olla. Yksi pakollinen koulutehtävä pitää tehdä + aloitan lukemaan pariin tenttiin, jotta koeviikolla ei iske kauhea paniikki. Jos yritetään pitää se mekaniikan koe ainoana kokeena, josta en pääse läpi.. Eh.

Jotenkin tämä syksy meni tosi nopeasti tähän marraskuuhun asti, mutta nyt tökkii ja lujaa. Aurinko on mennyt piiloon (lokakuussa oli vielä tosi kivoja ilmoja), koko ajan on märkää ja pimeää. Alkusyksy onkin tosi kiva, oikeastaan jopa lempi vuodenaikani. Nyt alan toivomaan jo sitä, että tulisi se talvi ja hieman lunta. Pelkään vaan pahoin, että tänne Satakuntaan ei valkoista talvea juurikaan saada. On muuten tosi raskasta, jos tämä sää jatkuu vielä pitkään. Onneksi lähdetään miehen perheen kanssa ilmeisesti Jouluksi Lappiin. :) Vähän katkaisee tätä synkkyyttä ja on jotain, mitä odottaa.

Rakastan jotenkin ihan hirveästi sitä, että saan vaan olla ja möllöttää. Yksin. Ehkä olen niin paljon sosiaalisessa ympäristössä töissä sekä koulussa, ettei kotona enää jaksa haikailla jotain "järkevää" tekemistä. Esimerkiksi äsken kun pyörin kaupungilla, niin oikeasti minua alkoi ahdistamaan se väen paljous sekä autoviidakko - vaikka kyse on vielä oikeasti pienestä kaupungista! Kyllä mut on vaan niin tehty maalle asumaan, vaikka joskus sitä kyseenalaistinkin.

Meillä on näin perjantaisin 4 tuntia kemiaa putkeen, ja se on oikeasti tosi puuduttavaa. Tulin juuri kotiin, keitin kahvia ja tämän kahvikupposen jälkeen aion mennä pienille päikkäreille. Olenko muuten outo, kun juon kahvia ennen nukkumista? Jotenkin päänsärky alkoi tulemaan sen suuruiseksi, että pakko saada kahvia. Kahvi taas ei juurikaan vaikuta omaan uneeni; paitsi en ole varma enää osaanko päivisin rauhoittua päiväunille koska en ole tehnyt sitä moniin aikoihin.

Koko viikonloppu on siis perushengailua. Pakko saada myös jotain aikaiseksi. Yritän ehtiä myös koiran kanssa pitkille lenkeille, sekä salille pitäisi saada persiinsä väännettyä! Sitä olenkin jo kaipaillut. Lonkka ei naksu enää, onneksi! Toivottavasti ei alakaan enää. Se oli kamala ääni. Tilasin hieman glukosamiinia sekä kalanmaksaöljyä jotta pysyy nivelet kunnossa. Tiedä sitten, onko oikeasti mitään apua mutta yritän nyt ennaltaehkäistä tätä kamalaa napsunaa. Jotenkin sen huomaa, että lonkkaa varoo koko ajan vaikkei sen naksuminen sattunutkaan.

Toivotaan, että ensiviikolla minulla olisi jo kamera arkea viihdyttämässä. :)

Mies päätti olla ihana, ja tuoda minulle tuliaisia laivalta. Mutta oikeasti olen tässä nauranut, että kuinka hyvin mies tuntee minut (ollaan tässä kuitenkin kaksi vuotta yhdessä kohta oltu..)/haluaa panostaa tuliaisiin, koska tuo naiselle joka ei juuri juo alkoholia tuliaisiksi valkkaripullon?! :D Ilmeisesti ei ainakaan usko, ettei minua juominen nappaa nykyään vaan uskoo tämän olevan väliaikainen vaihe. Hah, ei aina tiedä mitä noiden otuksien päässä oikein liikkuu. No idea tärkein! ♥♥

Hyvää viikonloppua kaikille ♥♥ Mitäs teillä on suunnitelmissa? :)

OMA TALOUS: Maksan v*tutukseen asuntolainaa

Terve. (No minä en kyllä ole, mutta te saatatte ehkä ollakin. :D)


Mulla on outo tapa, oikeastaan todella outo. En ole ainakaan ikinä kuullut kenenkään muun suusta mitään samankaltaista, mutta meitähän on moneen junaan eikös vaan. Lohduttavaa ainakin, että tajuan oman erilaisuuteni. :D

Tänään taas alkoi ketuttamaan oikein urakalla, kun en päässyt mekaniikan 2 kokeesta läpi. Jopa luin siihen, mutta ei niin ei. Pari kaveria taas ei lukenut ja on aivan pihalla; mutta meni läpi tuurilla.. Meillä on siis ollut oikein/väärin väittämiä, joista pitää valita oikea/oikeat vaihtoehdot. Eli arvata voi, mutta minun tuurillani se toki ei mene läpi toisin kuin eräillä. Nyt ei oikeastaan enää ärsytä edes, lähinnä hymyilyttää. Millonkohan tämä minun tuurini kääntyy? Mielestäni tunnilla laskut menevät ihan hienosti, mutta kokeessa iskee joku paniikki ja menen ihan lukkoon. No, periksi ei anneta. Molempiin kokeisiin on kolme uusimis kertaa. Kai se tästä.

Eli aloitetaan vaikkapa siitä, että tosiaan minulla on pari sijoitusasuntoa. Toinen laina on koroilla sen aikaa kun opiskelen (ellen sitten ole uusimassa mekaniikan kurssia vielä 5 vuoden päästä :D), eli noin kesään 2018 asti. Toista lainaa makselen normaalisti pois. Tällä hetkellä suurin tavoitteeni on (koulusta valmistumisen lisäksi), että saisin tämän pienemmän asuntolainan maksettua pois mahdollisimman pian. Siihen pyrin keinolla millä hyvänsä, sillä uskon sen tunteen olevan mahtava kun on saavuttanut yhden "raja-aidoistaan" ja asunto alkaa vihdoin tuottamaan takaisin päin. Tai tuottaahan se nyt koko ajan koska se on vuokralla, mutta tarkoitan että sitten ei mene rahaa enää lainaan vaan alkaa jäämään ns. "omaan kukkaroon" tuottoa.

Tämä asunto oli liipaisimella vielä pari-kolme kuukautta sitten. Ei sen kohtalo vieläkään varmaa ole. Tarkoitan nyt, että kun sain kuulla että olen saanut opiskelupaikan jouduin toden teolla miettimään onko järkevää pitää asuntoa vai ei. Sain siihen kuitenkin juuri vuokralaisen, joten päätin että katsotaan mihin tämä tarina vie. On siis mahdollisuus, että tulen näkemään päivän jolloin kyseisen asunnon laina on maksettu tai sitten opintojen aikana taloudellinen tilanteeni huononee ja minun on pakko laittaa asunto myyntiin. Sen kohtalo on siisa voinna, mutta kokeillaan edes tätä parempaa vaihtoehtoa että saataisiin laina maksettua ja sitä rataa. Toivon, että asunnossa on pitkäaikainen vuokralainen sillä se tulee vaikuttamaan päätökseeni paljon. Kyllähän tämä vaikuttaa minun nykyiseen tilanteeseenkin, koska en esimerkiksi nosta laisinkaan opintotukea vaan rahoitan opiskeluni tällä hetkellä 100%:sti työn teolla. Jos kaikki menee hyvin ja töitä riittää ihan suht hyvin, niin uskon saavani lainan maksettua parin vuoden sisään ellei mitään isoja muutoksia elämään muuten tule. Mutta pidetään kaikki tiet ja vaihtoehdot auki.

Mutta siihen omituiseen tapaani. Aina kun minua harmittaa, surettaa tai vtuttaa niin maksan ylimääräisiä lainalyhennyksiä (toki siis pyrin tekemään sitä muutenkin kun on "ylimääräistä" rahaa). Kuulostaa varmasti todella hölmölle, mutta saan hyvän fiiliksen siitä että laina lyhenee ja olen taas askeleen lähempänä tavoitettani. Esimerkiksi tänään hylätty mekaniikan koe ärsytti, niin laitoin 80 euroa ylimääräiseen lainalyhennykseen ja johan olo parani kummasti. Onhan 80 euroa tosi pieni summa, kun asuntolainassa on kyse monista tuhansista euroista. Mutta kyllä taas yhden satasen numero pieneni tästäkin hyvästä. Tuntuu, että olen tehnyt jotain hyvää tänään. Tehnyt jotain, mikä vie omaa elämääni eteenpäin ainakin toivottavasti. Ja tämä raha on sellaista käyttörahaa, jonka joudun pihtailemaan nyt sitten muusta elämisestä loppukuukauden aikana mutta uskon silti tulevan ihan hyvin toimeen vähän päälle 200 eurolla, ellei ylimääräisiä menoja ilmaannu.

Minua ei käytännössä saisi siis kovin usein ärsyttää mikään, koska sitten rahanmeno on taattu. Hahhah.. Onneksi hyvään asiaan sentään. Jos taas rahaa ei ole, niin toinen hyvä keino vtutuksen purkamiseen on liikunta, ehdottomasti! Juoksulenkille vaan ja agressiiviset musiikit päälle - eikä muuten maksa mitään kuten esimerkiksi ketutuskalja kapakassa.

Onko teillä outoja tapoja? :)

Lehtikaalikeitto

Vau. Eikö näytä hyvälle? Valitettavasti minun on todettava, että en ole aivan täysin varma mausta koska olin juuri tällöin flunssassa enkä maistanut juuri mitään. Epäilen kuitenkin, että jos pitää kaalikeitosta niin saa tämänkin kurottua kurkustaan alas. Minä ainakin siis uskon, että se oli ihan hyvää.

Ostin tuossa taannoin lehtikaalia, koska media on paljon kirjoitellut erilaisten vihersmoothieiden terveellisyydestä. Yritin lehtikaalin avulla saada sellaisen luotua, mutta tekemisen tasolle jäi sillä siitä tuli aivan hirveää! Katsoin hieman erilaisia ohjeita netistä, ja lopulta tein sekotuksen oman maun mukaan.. Ilmeisesti minulla on hyvin huono maku, koska lopputulos oli aika järkyttävä (niin onkohan tuo keittokaan sittenkään syötävää..?). Laitoin sinne muistaakseni vettä, kurkkua, avokadoa ja itse lehtikaalia. Alhaalla näette kuvan siitä, minusta se näyttää lähinnä oksennuksen ja pinaattikeiton sekoitukselle. Klömppiselle sellaiselle. Blenderini ei ihan pilkkonut palasia niin pieneksi, kuin olin toivonut. Niin, ja taisi tuonne sekaan banaaniakin sujahtaa.

Koska vihaan ruokahävikkiä yli kaiken, niin lehtikaalille oli keksittävä muuta käyttöä koska roskiin en sitä halunnut heittää. En jaksanut etsiä reseptejä netistä, vaan päätin yrittää laittaa sitä keittoon. Keitosta tuli ihan syötävää, parempaa kuin tämä yllä näkyvä sörsseli. Keitto oli kasvispohjainen täysin, sillä laitoin mukaan vain juureksia (porkkana, selleri, lanttu jne.). Kaikki meni mitä teinkin. Laitoin keittoon myös mausteita (ehkä jopa liian vähän), koska kaipasin siihen makua. En valitettavasti muista, mitä mausteita laitoin (ainakin aromisuolaa, paprikaa ja grillausmaustetta) sillä heitin niitä aika vapaalla kädellä. Kaikki keitto tuli kuitenkin syötä, eikä mitään heitetty pois. Suosittelen.

Keitto on muutenkin todella helppo ja hyvä ruoka esimerkiksi laihduttajalle tai painon ylläpitäjälle, sillä se on kaloripitoisuudeltaan kevyt koska sisältää paljon vettä ja kasviksia. Se on lisäksi helppo ja nopea tehdä. No itse kasvisten yms. kuutioimiseen ja pilkkomiseen menee oma aikansa, mutta niitähän saa nykyään myös suht edullisesti kaupan pakastealtaista. Toki kumarran ihmisille, jotka jaksavat tehdä koko keiton itse raaka-aineita käyttämällä. Tähän pyrin myös itse. Keitoista saa myös tehtyä juuri itselleen mieleisen, koska sinne voi laittaa yllättäviäkin ruoka-aineita tuomaan makua kunhan hieman jaksaa käyttää mielikuvitusta. Näin koleana ja kylmänä syksynä keitto on oiva vaihtoehto, että pysyy lämpimänä. Keitto on myös opiskelibudjetille sopivaa, ja sitä saa hyvin tuunattua myös esimerkiksi pakkaseen tulevia päiviä varten.

PS. Oletteko koittaneet laittaa keittoihin syödessänne raejuustoa? :) IHAN MAHTAVAA, kokeilkaas! Itse en kelpuuta enää jauhelihakeittoa tai juuri muutakaan ilman, että saan raejuustoa sekaan. Nams! Olen myös tartuttanut miehelleni tämän neuroosin, vaikka hänellä on ties mitä ennakkoluuloja ruokaa kohtaan (kuten ketsuppia ei voi laittaa riisiin, mutta makaroniin kyllä - sitä ei voi myöskään käyttää makkaran tai pihvin päällä, mutta vaikkapa lihapulliin joo..).

Kun vain toinen osapuoli parisuhteessa käy viihteellä.

Aloin funtsimaan aamutuimaan parisuhteiden jakoa, kuinka se vaikuttaa suhteeseen miten osapuolet käyttäytyvät. Mietin sitä, että suoraan sanottuna toisinaan tuntuu p'skalta odotella kotona yksikseen, kun toinen on juhlimassa ties missä. Silti en iki maailmassa kieltäisi miestäni menemästä minnekkään, senkus menee minne haluaa. Itse olen päätökseni tehnyt, eikä minua kiinnosta juhliminen/baareilu juuri laisinkaan enää. Joskus meno on ollut aivan toisenlaista, mutta niin ne kiinnostuksen kohteet muuttuvat. Lupaan tehdä postauksen myöhemmin alkoholin käytöstä tai oikeastaan sen käyttämättömyydestä.

Mieheni lähti eilen illalla laivalle työporukan kanssa. Sinne se vain lähti. Jotenkin minua alkoi suututtamaan se, että jos asia olisi toisin päin ja MINÄ lähtisin niin hän olisi turhautunut/mustasukkainen/huolestunut. Mutta eipä ole tarvinnut olla moneen moneen aikaan - koska en juuri käy missään. Pelkään, että hän on jotenkin "unohtanut" nämä fiilikset joita itse koen. Jotenkin hankala selittää tätä, en siis toivo että kumpikaan meistä parisuhteessa kokisi näitä negatiivisia fiiliksia, mutta en usko että hän ymmärtää minun ajattelevan asioita paljonkin kun hän ei ole kotona. Joudun käymään asioita päässäni uudelleen ja uudelleen läpi, ja se alkaa jossain vaiheessa jo turhauttamaan. Hän taas on tottunut että olen aina ns. "saatavilla" ja kotona odottelemassa - "turvallisessa paikassa" missä mitään pahaa ei voisi tapahtua. Iski turhautuminen, että ajatteleeko se toinen sinun odottavan vaan aina kiltisti kotona kun hän itse menee ties missä? Tietääkö hän, miltä se tuntuu koska ei joudu sitä itse kokemaan? Hänen ei oikeastaan tarvitse miettiä näitä tunteita, koska en juurikaan käy missään koska ei vaan jaksa eikä kiinnosta. Olen siis käytännössä aina kotona odottelemassa, ellen ole tässä jossain lähellä pyörimässä. En kiellä sitä, ettenkö luottaisi mieheeni mutta en kiellä sitäkään, etteikö tälläinen pessimistin takaraivossa aina jyskyttäisi että MITÄ JOS?.. Ja sekään ei auta, että aikaisemmissa suhteissa osapuolet eivät ole olleet luottamuksen arvoisia. Toivon, että tässä suhteessa on toisin.

Olen toisinaan miettinyt, että jos se matto vedettäisiin taas jalkojen alta. En kestäisi sitä, en millään. Ymmärrän, että suurin ongelma tässä asiassa on varmasti minun oma suhtautuminen. Sillä siinähän ei ole mitään väärää, että näkee kavereita yms. Se vain tuntuu pahalta, että tunnen sen olevan jotenkin yksipuolista. Mutta toisaalta en halua itse sitä harrastaa, ja todella vähän käyn kavereiden kanssa pidemmillä reissuilla. Haluan rakentaa luottamusta suhteeseen, haluan luottaa enkä viljellä epäluulon tunteita.

 Muistan myös joskus, kun olin lähdössä ystävieni kanssa viettämään iltaa niin mieheni painosti, että tulenhan yöksi kotiin. Ei ole kovin mielissään siitä, että olen yötä jossain muualla. Tämä harmittaa, sillä parisuhteessa pitäisi mielestäni olla samanlaiset pelisäännöt, eikö? Eli jos hänellä on vapaat kädet tehdä mitä haluaa - niin olisi toivottavaa, että myös minulla olisi samat oikeudet KUN JA JOS joskus haluan jonnekkin mennä. (Niin ja siis tosiaan, en pompi miehen pillin mukaan vaan kyllä jään yöksi jonnekkin jos siltä tuntuu - mutta olisi kiva, että siitä asiasta ei tarvitsisi tapella aina..) Jotenkin kaipaan sitä tietoa, että jos minun pitää luottaa toiseen ja antaa juosta maailmalla - niin haluan myös että minulle suotaisiin se mahdollisuus, että jos haluan niin saan kyllä ilman huonoa omaatuntoa jäädä vaikka ystävälle yöksi. En tiedä miten tämä asia on nykyään, koska en ole pitkään aikaan ollut missään.

Nämä nyt on vain tälläisiä pieniä ajatuksia - ei mitään vakavaa. Uskon, että tämä "jako" vaan vallitsee monessa muussakin perheessä ja parisuhteessa. Varsinkin jos on esimerkiksi lapsia, niin uskon että se jako valitettavasti menee niin, että miehet saavat juhlia ja pitää hauskaa enemmän kun äidit. Toki poikkeuksiakin on ja niitä suhteita, jossa asia ollaan saatu hoidettua hienosti tasapuoliseksi. Niin se pitäisi mennäkin, äidille yhtä paljon vapaa-aikaa kuin isälle! Vaikka ne vapaa-ajan harrastukset olisivat sitten täysin erilaisia - se on ihan jokaisen oma asia. Minä taas saan hoidettua sitä vapaa-aika itselleni melkeinpä koska haluan, koska jälkikasvua ei vielä ole.

Olen kuitenkin ymmärtänyt, että jokaisella on omat kiinnostuksen kohteensa. Jos mieheni tykkää nähdä kavereita, juhlia/bilettää ja kiertää kapakoita niin siitä sitten vaan, en todellakaan ala kieltämään. Ainoa ehdoton on se luottamus - sen kanssa ei saa pelleillä, koska se ei ikinä palaudu. Ei minulla kyllä ole mitään huonoa sanottavaa hänen käyttäytymisestään, enemmän omista ajatuksistani olen huolissani - en osaa kontrolloida aina niitä vaan ajattelen sitä pahinta. Kyllä tämä elämäntapa siis luottamustakin kasvattaa, mutta osittain taas kalvaakin. Toisinaan harmittaa tämä yksin kotona hengailu, kun toinen ei ymmärrä miltä se tuntuu. Toisaalta en taas ymmärrä lainkaan, mikä tässä on se ongelma sillä viihdyn yksin ja kaipaankin omaa aikaa. Miksi en voisi olla positiivisella fiiliksellä, kun näitä iltoja tulee? Saisin tehdä niitä asioita, joista nautin yms. Ihmismieli on kummallinen. Harmittaa myös vähän se, että oma elämä pyörii niin arjen ympärillä mutta en osaa tehdä mitään irtiottoakaan, koska en tiedä mitä tekisin. Ystävät vain juhlivat, ja minua se ei kiinnosta. En oikein keksi mitään "repäisevää". Isoin irtiotto jotai lähinnä nyt kaipaisin, olisi päästä salille tämän jalkani kanssa.

Mutta pyrin keskittymään niihin asioihin mistä itse nautin. En ala alkoholin perässä juoksemaan sen vuoksi, että miehenikin juoksee. En saa siitä mitään irti. Haluan ennemmin tehdä niitä asioita mistä nautin, joten keskityn aivan erilaisiin asioihin.Tämä postaus oli hyvin sekava, ja varmasti monet saivat minusta ihan hullun kuvan; sellainen kai olenkin. Havahduin kuitenkin asioihin, joihin minun tulee tarttua ja alkaa opettelemaan, ja ne ovat seuraavanlaiset;

1. Nautin olla yksin ja tehdä omia juttujani kaikessa rauhassa; pitää kääntää nämä miehen ryyppyillat "voitoksi" että saan hengata yksin itseni kanssa.
2. Pakko opetella luottamaan. Tiedän syvällä sisimmissäni, että luotan mieheeni 100% eikä hän tekisi mitään tyhmää, MUTTA MIKSI ON PAKKO MENNÄ HORJUTTAMAAN TÄTÄ POHJIMMAISTA TUNNETTA omilla tyhmillä ajatuksilla?
3. Kun muut menevät omia menojaan, minun pitää keskittyä omiin juttuihini. Niihin, jotka tuovat omaan arkeeni voimaa.
4. Miehen ei tarvitse ymmärtää miltä minusta tuntuu, tärkeintä on että osaan käsitellä itse tunteitani.
5. Yksin oleminen on hyvää harjoitusta toisinaan, se vahvistaa minua. Ei voi olla onnellinen toisen kautta, sitä pitää olla myös ihan itsekseen.
6. Miehen tekemiset eivät ole minulta pois, eikä minun tekemiset ole häneltä pois kunhan pysytään siveellisyyden rajoissa. (:D)

Näitä ajatellen kohti uutta päivää. Xoxo.

Onko teillä kokemusta kirjoittamastani asiasta omissa parisuhteissanne? :)

Etsi se raivo ja käytä se.

Tiedättekö sen tunteen, kun epäonnistuu jossain? Itselläni kestää kieltämättä aina hetki kääntää tappio voitoksi, sillä ensin pintaan nousee kiukku ja viha. Vie oman aikansa, että osaan käsitellä asian järkevästi niin, että osaan ehkä jopa löytää asiasta positiiviset puolet ja etsiä jostain sen voiman ongelman selättämiseen. En oikeastaan ole huono häviäjä, eikä minua esimerkiksi pelitilanteissa tappio häiritse. Mutta esimerkiksi sellainen negatiivinen asia, joka vaikuttaa jotenkin perus elämään ja siinä etenemiseen ottaa kovin kunnon ja mielen päälle.

Esimerkkinä koe, josta en päässyt viime viikolla läpi. Se kiukuttaa minua edelleen, mutta osaan jo suhtautua siihen hieman paremmin. Kesti aikansa, että osansin käsitellä asian tyynesti ja rauhallisesti. Olen kokenut elämässäni paljon vastoinkäymisiä ja menetyksiä jonka vuoksi asia kuulostaakin ihan hölmölle, sillä olen tottunut ettei kaikki mene niin kuin suunnittelee. Minussa asuukin pienen pieni pessimisti, joka kuitenkin yrittää ajatella asioita optimistisesti. Olen kuitenkin aina varautunut pahimpaan, jotta pudotus ei olisi korkea kun ikäviä asioita sattuu.

Tämä koehan on siis ihan naurettavan pieni asia minun elämässäni, mutta kyllä se ÄRSYTTÄÄ ihan sairaasti. Se ei ole vakava asia, ja tulen siitä varmasti pääsemään yli ja ympäri ainakin toivottavasti. Mutta jotenkin niin pelkään, että en pärjää insinööriopinnoissa ilman lukiopohjaa. Pelkään, että tästä alkaa se alamäki jolloin kursseja ja kokeita alkaa jäämään rästiin, kun en yksinkertaisesti pääse läpi. On tyhmää, että ajattelen heti kaikkein pahinta vaihtoehtoa. Sillä tämä on yksi koe, josta varmasti aikanaan pääsen läpi kunhan vain jaksan panostaa. Toisinaan iskee vain turhautuminen, että onko missään mitään järkeä ja miksi edes yritän, kun olen näin surkea. Oikein itsesäälissä rypemistä, naurettavaa!

Mutta olen myös oppinut, että nämä epäonnistumisen tunteet voi omalla tavallaan kääntää vahvuudeksi ja sinua kannattelevaksi voimaksi. Sillä raivolla ja sisulla mitä epäonnistuminen saa minussa aikaan, antaa yllättävät voimat jatkaa. Vaikka toisaalta tekisi mieli antaa periksi, olen sellainen ihminen että en ihan omaksi kiusaksenikaan anna periksi vaan pusken entistä lujempaa. Tunteita ja fiiliksiä pitää vain osata käsitellä oikein ja työntää ajatuksia oikeaan suuntaan, jotta niistä saa sellaista voimaa mikä auttaa suoriutumisessa. Pitäisi treena enemmän niiden käyttämistä ns. "hyvään tarkoitukseen" eikä vain murehtimiseen ja surkutteluun.

Haluan vaan niin paljon valmistua (ajallaan). Haluan vaan niin paljon itselleni tämän ammatin. Haluan vain niin paljon itselleni hyvän tulevaisuuden ja jonkun suht hyvän työn, jota voisin kuvitella tekeväni vaikka melkein loppuelämäni. Haluan edetä elämässäni, sillä ainakaan takaisin päin ei ole menemistä. Siksi suurin pelkoni on varmasti se, että en pärjää opinnoissa koska en tiedä mitä elämässäni sitten tekisin. Tämän vuoksi aion antaa kaikkeni, etsiä viimeisenkin motivaation rippeen itsestäni ja pusertaa hiki hatussa opintopisteitä kasaan - koska periksi ei anneta. Ei ikinä.

Joten sen sijaan, että kiukuttelisin loputtomiin tästä kokeesta ajattelin tehdä ryhdistäytymisliikkeen ja alkaa pänttäämään kokeeseen uudelleen. Lisäksi minulla on tällä viikolla samaisesta aiheesta jo toinen välikoe. Odotukset eivät ole kovat, että miten muka pääsen siitä läpi jos en ensimmäisestäkään päässyt. Mutta ainakin aion yrittää. Onneksi kokeet saa uusia 3 kertaa, ja jossain vaiheessa tämä työnteko ehkä palkitaan. PS. Eihän kaikki voi olla hyviä kaikessa? Tässä on minulle opeteltavaa. Olen tietynlainen perfektionisti kun alan jotain tekemään, joten tuntuu hankalalta hyväksyä myös heikompi menestys. Pitäisi olla itselleen armollinen.

Kävin tänään koulun kirjastossa hakemassa itselleni 3 fysiikan kirjaa lisää, koska yksi ei näköjään riittänyt kokeesta läpi pääsemiseen. Nyt lopetan tämän ruikuttamisen, ja alan selaamaan kirjoja läpi. En lopeta ennen, kuin tämä juttu menee perille. Ajattelin, että mitään ei tapahdu jos ei tosissaan yritä. Joten yritetään sitten ja lujaa. Mieheni lähti tänään laivalle, joten olen kotona ihan yksin. Jotenkin kiva juttu vain olla yksikseen, saa tehdä rauhassa omia juttuja omaan tahtiin. Ajattelin, että käyn kohta koiran kanssa rauhassa lenkin ja käyn suihkussa. Kun iltatoimet ovat tehty, saan rauhassa lukea mekaniikan teoriaa läpi. Onneksi koulu alkaa huomenna myöhään, joten pieni valvominen ei haittaa. Tässä on siis illan agenda, ennen ei mennä nukkumaan kun olen viisaampi kuin aloittaessani pänttäyksen.

Luin netistä muuten, että nyt alkaa olla se aika että ammattikorkeakouluissa järjestetään syksyn haussa mukana olleille pääsykokeita. Minne se aika oikein kuluu? Juuri pänttäsin itse omiin pääsykokeisiini (ja olin muuten yhtä varma että en pääse sisälle kouluun, kuin olen nyt varma etten tule ikinä pääsemään mekaniikan kokeesta läpi..), ja nyt opiskelen jo toista jaksoa alaani.
Pitää kaivaa se sama raivo esiin kuin pääsykokeisiin lukiessa toisinaan vallitsi. Se oli aikaa jolloin olin oikea masokisti, mitä enemmän oli sellainen olo että en osaa - sitä enemmän pakotin itseäni lukemaan. Ja se työ palkittiin aikanaan; nyt pitää vain kokeilla samaa kontsia taas.

Pitäisi arvostaa itseään enemmän. Ymmärtää, että olen oikeasti ihan fiksu tyyppi kunhan jaksan keskittyä ja lukea asioita. Kukaan ei voi oppia tai osata asioita, mitä ei ole ennen opetellut. Kun jaksaa nähdä vaivaa, pääsee myös luultavasti aikanaan haluttuun lopputulokseen. Tämä pätee monella elämän osa-alueella. Itselleen pitää olla myös armollinen, jos ei onnistu kerralla niin nenä pystyyn ja uudelleen yrittämään. Eikös vain?

Hauskaa illan jatkoa, minä katoan ulos ja sen jälkeen kirjojen ääreen. Toivottavasti koen yön aikana jonkinlaisen valaistuksen. Menkäähän te ajoissa nukkumaan, koska minulta se jää varmasti tänä yönä väliin.

Lonkka vaivaa

Ei bali naurata.

Voihan itku. Surettaa nyt ihan oikeasti.

Tämä olisi ollut se viikko, kun minulla olisi ollut aikaa tehdä liikunnallisesti vaikka mitä. Heräsin eilenkin aikaisin, sillä hölkkälenkki aamuisessa usvassa houkutti. Vaan sinne ei sitten tullut lähdetty missään vaiheessa, sillä minulla on joku ongelma lonkkani kanssa.

Olin perjantaina koiran kanssa lenkillä, kun aloin ihmettelemään mistä tuo ihmeellinen napsuminen kuuluu. Kuvittelin, että se kuuluu takistani jotain helmasta, napista tms. Oli todella ärsyttävä ääni ja häiritsi keskittymistä lenkkiin. Otin takin pois, ja aloin miettimään asiaa. Meinasin lentää pyllylleni, kun tajusin että ääni tuleekin minusta. En ihan paikantanut vielä että mistä, sillä en tuntenut mitään sen kummempaa. Ainoastaan kuulin äänen, ja tajusin että se tulee minusta.

No, en jäänyt pohtimaan sitä sen enempää vaan jatkoin lenkin loppuun. Unohdin asian, kun tulin kotiin sillä en tuntenut mitään kipua tms. Asia tuli mieleen seuraavana päivänä töissä, sillä ääni tuli edelleen kävellessä. Joka askeleella siis, eikä mitenkään satunnaisesti. Olin hieman ihmeissäni, että mistä tälläinen kun ei ole ikinä ennen ollut.

Nyt on jo tiistai, eikä ongelma ole poistunut vieläkään. Harmittaa ja pelottaa! Olen kyllä googletellut kaikenlaista (kyllä - Google on paras diagnoosien tekijä, saa itsensä ainakin luulosairaaksi jos ei muuta..) ja muillakin on ollut samaa ongelmaa; eikä se välttämättä aina ole mitenkään vaarallista. Toisaalta ollaan pohdittu liittyykö tälläinen vaiva esimerkiksi nivelongelmiin tai mahdollisesti jopa kulumaan. Monet olivat kyllä myös maininneet sanan napsulonkka, joka on ilmeisesti diagnoosi juuri tämänkaltaiselle ongelmalle. En vain ihan netin perusteella ymmärtänyt, että mistä ongelma tulee ja mitä sille voidaan tehdä. Ja voiko se esimerkiksi tuolla napsumisellaan aiheuttaa kulumaa.

Nivelrikkohan on osittain perinnöllinen tekijä myös. Sen takia olenkin hieman varuillaan, että mummuni (äitini äiti) lonkat ovat niin kuluneet, että hän ei pysty enää kunnolla kävelemään. Toisaalta hänellä on aina ollut ylipainoa. Lonkat olisivat operoitu, mutta ikää on liikaa. Lisäksi äidilläni on kulumaa lonkissa, ja ne vaivaavat toisinaan. Joten en ihmettelisi yhtään, jos sukurasitteena minä jatkaisin samaa rataa. Haluankin jo nuoresta lähtien pitää itseni kunnossa, jotta voisin välttyä kaikelta tälläiseltä ikävältä sitten myöhemmin.

Tuo ääni häiritsee minua niin paljon, ettei koiran lenkkeilyttäminenkään ole mukavaa. Se ei varsinaisesti tee kipeää, mutta tuntuu että tietyllä tapaa lonkka jumiutuu ja "muljahtaa" paikalleen. Huomasin kyllä, että rasituksen jälkeen se oli hieman turta ja kuumottaa. Päätin, että jos tämä ei mene ohi ensi viikkoon mennessä niin varaan ajan lääkärille tai fysioterapeutille. En edes tiedä, kumman puoleen minun kannattaisi kääntyä?

Olen nyt täällä ihan paniikissa, että jos tämä vaiva kestää loppuelämäni eikä ääni lopu ikinä. Tuntuu niin kamalalta. Olen täällä parkunut sellaisten ihmisten puolesta, joilla on jokin vaiva eikä oikeasti pääse kunnolla liikkumaan (tai lainkaan) vaikka haluaisivat. Se olisi maailman kamalin tilanne, ja itseltäni ainakin sekoaisi pää. Toivon koko sydämestäni, että pysyn koko elämäni sellaisessa kunnossa, että pääsen liikkumaan ongelmitta ja pysyisin suht terveenä. Lottovoitot yms. saa mennä ohi suun, kunhan tämän saisin olisi kaikki paremmin kuin hyvin.

Ajattelin hakea apteekista glukosamiinia, joka on lisäravinne nivelille. Tästä ollaan montaa mieltä toimiiko se vai ei, mutta ei tässä kai mitään hävitäkään. Uskon kyllä että se toimii, syötän nivelravinteita koirallenikin koska sillä on alkava nivelrikko.

Ja tosiaan vaikka varmasti saisin vaivan kanssa liikkua yms., niin en halua rasittaa sitä sen enempää joten ajattelin ottaa tämän viikon ihan suht rauhallisesti ja keskittyä ruokavalioon + kouluun.

Toivotaan, että ensi viikolla kaikki on jo paremmin eikä lääkäriä/fysioterapeuttia tarvita.

Lupaus aamupuurosta

Olen tahinut itseni kanssa jo monta viikkoa aamupuuron suhteen, kuin pieni lapsi. Haluaisin syödä joka aamu aamupuuron, mutta jokainen aamu kun olen herännyt ja pohtinut puuron valmistamista on noussut pala kurkkuun ja lähinnä ällöttänyt koko ajatus. Puurot on siis jäänyt.

Nyt päätin ottaa itseäni niskasta kiinni, ja kauhoa ne puurot suuhun vaikka väkisin (:D). Eihän se niin pahalta maistukkaan, kun unenpöppörössä muistelee. Se täytyy vaan tehdä, lisätä oikeat lisukkeet ja tunkea suuhun. Avót! Aamupuuroa suosin koska se on terveellinen (ja halpa) vaihtoehto aamulle, lisäksi minulla on koko elämäni ollut ongelmia ruoansulatukseni kanssa, joten on katsottava myös tämä vaihtoehto olisiko oikeasti ruokavaliosta apua siihen.

Ostin tätä 24h VALO merkkistä paahdettua rouhittua pellavaa, jossa seassa on puolukkaa. Työkaverini suositteli, että hän lisää puuroonsa. On ollut miellyttävän makusta, ja 1 rkl vastaa päivän omega 3 tarvetta. Seoksessa on omegan lisäksi kuitua, lignaania sekä magnesiumia. Olen käyttänyt tätä myös esimerkiksi maitorahkan sekaan, suosittelen. Tuotetta saa ostettua ainakin päivittäistavarakaupoista, itse ostin paikallisesta K-Supermarketista. Vaihtoehtona oli myös mustikan makuinen. Lisään loppuun kuvat tuotteen ravintosisällöstä.

Olen lähiaikoina muutenkin miettinyt paljon ravintoani. Haluan ehdottomasti PUHDISTAA syömistottumuksiani. En halua rajoittaa mitään, alkaa dieetille tms. Haluan vaan ehdottomasti alkaa panostamaan omaan ruokailuun ja sen puhtauteen. Ulkonäölliset seikat ovat positiivinen lisä, mutta lähtökohtana on oma henkinen hyvinvointi. Huomaan sen heti kehossani ja mielessäni, kun olen syönyt epäterveellisesti. Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, mutta jokainen sana on totta.

Olen lähiaikoina antanut itselleni melko vapaat kädet syömisen suhteen. Olen pyrkinyt syömään terveellisesti (lopputulos ei aina ole sitä..), mutta syönyt lähinnä sillä fiiliksellä että mitä tekee mieli. Tai jos ei tee mieli mitään, niin en syö mitään. Pari aamupalaa on jäänyt välistä, jolloin se kostautuu iltapäivällä ja syön ties mitä. Tai jos lähden kauppaan ja mietin mitä ruokaa tekisi, niin en ensiksi mene kotiin ja katso mitä kaapista löytyy - ja mitä näistä aineksista voisi tehdä (vaikka opiskelijabudjetilla se nimenomaan pitäisi mennä niin!!) vaan menen kauppaan ja ostan raaka-aineita sen mukaan mitä ruokaa haluan sinä päivänä tehdä.

Nyt saa tämä luvan loppua. Aion panostaa ruokavaliooni täysillä, mutta en silti halua asettaa itseäni dieetille tai kieltää mitään - se ei kanna pitkälle nimim. kokemusta valitettavasti on. Aion myös hyödyntää kodin ruokavarastoja, sillä niitä on kertynyt tosi paljon kun miettii mitä oikeasti on käyttänyt viimeisen parin kuukauden aikana ja mitä ei. Ruokavarastot tulisi saada tyhjäksi ja näin säästää myös rahaa. En myöskään aio tehdä ruokaa oman haluni mukaan, vaan katsoa vähän saldojen mukaan mitä kannattaisi tehdä. Haluan panostaa ruuan terveellisyyden lisäksi myös siihen, että roskiin päätyy mahdollisimman vähän ruokaa. Hävikkiä siis on pienennettävä ja käytettävä ensin pilaantuvat pois mahdollisimman nopeasti, vaikka juuri sitä ruokaa ei mieli tekisikään.

Ajattelin tehdä aiheesta vielä oman postauksen jossain vaiheessa.

Rakkauteni

Olen niin iloinen, että jaksoin aikanaan poistua mukavuusalueeni ulkopuolelle ja astua tuntemattomaan. Olen iloinen, että jaksoin ponnistella irti suojakuorestani. Toisinaan minua ahdisti niin paljon, että olisin voinut oksentaa. Ajattelin, että tämä ei ole järkevä tunne millään tavalla - sillä tämän kaiken pitäisi tuntua hyvältä ja luonnolliselta. Kaikki muut sanoivat niin, ja neuvoivat että asioita jotka tuntuvat huonolta ei kannata jatkaa. Ajattelin myös, että tästä ei voisi ikinä tulla mitään, koska minulla oli aluksi niin skeptiset ja epäluuloiset ajatukset meitä kohtaan. Ajattelin, että meistä ei voisi tulla mitään koska en tuntenut aluksi mitään. Olin tunnoton.

Jostain tuntemattomasta syystä kuitenkin jatkoin ja annoin ajan kulua, vaikka ahdistus kasvoi toisinaan valtavaksi. En tarkalleen tiennyt edes mikä minua ahdisti. Ehkä se, että en tiennyt mikä on oikein ja mikä väärin. Mitä kannattaa tehdä, ja mitä ei. En tiennyt mitä järkeä elämässä on, ja mihin suuntaan sitä kannattaisi lähteä viemään. Päätökset tuntuivat vaikealta, ja ihmettelin miksei joku muu voisi tehdä päätöksiä puolestani tai kertoa kuinka kannattaa tehdä.

Tajusin kuitenkin aikanaan, että sillä ei ole mitään merkitystä. Elin elämäntilanteessa, jossa olin koko ajan epämukavuusalueella. Voin pahoin elämässäni olit siinä tai et. Halusin juosta pakoon kaikkea, itseäni ja koko elämää. En halunnut kokea enempää negatiivisa tunteita, kuin mitä elämääni kuului sillä hetkellä. En halunnut elämääni mitään hyvää, koska pelkäsin aikaa jolloin joudun taas pettymään. Jos joku olisi käskenyt minun seurata sydäntäni, niin en olisi tästä kliseestä huolimatta varmasti päässyt mihinkään järkevään paikkaan. Sydämeni ei kertonut minulle mitään vaan oli täysin mitäänsanomaton. Tajusin kuitenkin josain vaiheessa, että pakoon juokseminen ei ole loputon vaihtoehto. Aikanaan on kohdattava itsensä, unelmansa, toiveensa ja kohdata heikkoutensa.

Olit kuitenkin kärsivällinen ja jaksoit yrittää. Yritit ymmärtää, mutta olen varma että et ikinä minua täysin ymmärtänyt - ja tuskin ymmärrät vieläkään. Sillä ei ole väliä, sillä tärkeintä on ettet tuominnut minua ja tunteitani. Et myöskään tuominnut minusta sitä puolta, joka ei tuntenut mitään. Tunnen edelleen toisinaan outoja asioita elämän suhteen, mutta et tuomitse edelleenkään. Et välitä, vaikka en osaa aina selittääkään omia tuntemuksiani. Jaksat kuunnella ja puhua, vaikka et osaakaan auttaa.

Välillä mietin, kuinka eksyksissä olin silloin. Missä olisinkaan tällä hetkellä, jos et olisi astunut elämääni? En usko, että olisimme tässä jos et olisi ollut niin kärsivällinen minua kohtaan. Uskon, että olit tietyllä tapaa elämäni pelastus. Annoit elämälleni merkityksen. Ennen yritin vain selviytyä päivästä toiseen omituisessa sumussa. Elämässä ei ollut suuntaa. Annoit tulevaisuuden, josta unelmoida. Voin sanoa rehellisesti, että en välttämättä jaksaisi kovin hyvin ilman sinua. Olet parasta mitä elämässäni on tapahtunut pitkään aikaan ja varmasti parhaimpia asioita koko elämäni aikana.

En olisi uskonut, että lopputulos voisi olla tälläinen. Alkufiilikseni olivat meidän suhteen todella negatiiviset suorastaan. En uskonut, että tästä voisi tulla mitään vakavaa. Vedän kuitenkin sanani takaisin kun mietin asiaa nyt. Alku oli vaikeaa, ja jos olisit luovuttanut heti ensimmäinen vastoinkäymisen koittaessa emme olisi tässä. Olen kiitollinen, että olet noin rauhallinen persoona ja olet antanut minulle aikaa etsiä itseäni. Toisinaan vieläkin rämähdän nenilleni jonnekkin rämeikköön, mutta jaksat kerta toisensa jälkeen nostaa minut ylös. Onneksi sinä olit meistä se viisaampi ja näit meissä potentiaalia. Itse olisin juossut karkuun sillä kuvittelin, että se on ratkaisu kaikkeen. Olet saanut kuoren altani esiin ihmisen, jota minulla on ollut jopa itselläni ikävä. Olet opettanut minulle paljon asioita, jonka myötä olen ymmärtänyt mikä minulle on elämässäni tärkeää ja mikä ei. Olen kokenut kanssasi paljon, ja toivon että meillä on aikaa vielä monet vuodet laajentaa kokemustemme kirjoa. Olen oppinut nauttimaan elämästä, ja tunnen jopa päivittäin ilon, rakkauden ja onnen tunteita. Tunnen vihdoin, että elämä on elämisen arvoista.

Tärkeintä on, että olet siinä. Tärkeintä on myös se, että et lähde pois. En kestäisi sitä. On jännä, kuinka nopeasti elämä voi muuttua täysin sellaisen ihmisen kanssa, kenen kanssa et olisi ikinä kuvitellutkaan. On ihmeellistä, kuinka tärkeä ihmisestä voi muodostua melko lyhyessä ajassa - jota et ole aikaisemmin tuntenutkaan. Olen oppinut, että on annettava mahdollisuus ja katsoa elämää avarakatseisesti. Ennakkoluulot pitää heittää pois, jos ikinä haluaa saavuttaa mitään positiivista. Ikinä ei tiedä, mitä tulee tapahtumaan eikä ihmistä saa tuomita ennen kuin tutustuu. Elämä on löytöretki, ja voin matkan varrella törmätä mitä erilaisempiin kokemuksiin. Ota ne kaikkia avosylin vastaan. Negatiivista asioista tulee ottaa opikseen.

Olen pahoillani ennakkoluuloistani, joita minulla oli sinua kohtaan ja meitä kohtaan. Nämä kuukaudet ovat kuitenkin osoittaneet luuloni täysin vääriksi.Olen oppinut, että elämässä ei tarvitse heti tietää vastausta mihinkään. Voit elää päivä kerrallaan ja katsoa minne elämä kuljettaa. Kun se alkaa tuntumaan huonolta, voit aina perääntyä ja tehdä toisen ratkaisun. Olen ymmärtänyt, kuinka tärkeää on että uskaltaa yrittää. Ilman et voi löytää elämääsi kaivattua sisältöä; kun jatkat etsimistä epäluulottomasti niin se voi yllättää sinut täysin. Ehkäpä juuri silloin, kun olisit vähiten kuvitellut. On jännä, kuinka pienessä ajassa voi elämä muuttua täysin.

En olisi ikinä kuvitellut saavani näin hyvää parisuhdetta. En uskonut, että saan kokea mitään tälläistä. Olet tuonut onnen elämääni. En osaa sanoin kuvailla sitä, kuinka kiitollinen olen sinusta. Olen pahoillani, että en osaa sanoa tai näyttää sitä tarpeeksi usein. Olen tyytyväisempi elämään kuin moneen moneen aikaan. Tuntuu, että olen löytänyt sen toisen puoleni. Sinun kanssasi on hyvä olla ja tunnen oloni turvalliseksi. Näen myös tulevaisuutemme yhteisenä, ja uskon että kaikki tulee menemään ihan hyvin kunhan vain muistamme panostaa toisiimme ja elämään yleensäkin. Minulla on edelleen taistelemista sen kanssa, että vaikka muut ovat satuttaneet minua se ei tarkoita, että sinä aikoisit satuttaa. Lupaan, että pyrin itse tekemään kaikkeni sen eteen, että meillä on hyvä olla pariskuntana. On jännä kuinka pienessä ajassa toisesta voi tulla sinulle niin tärkeä, että et osaisi enää ilman elää. Oikeastaan en edes muista aikaa ennen sinua. Toisaalta, se aika oli niin huonoa että en haluaisikaan muistaa.

Vaikka olet elämässäni, minulla on tälläkin hetkellä ikävä sinua. Rakastan sinua. Toivon, että meidän väliimme ei ikinä tule mikään paitsi kuolema aikanaan, ja toivottavasti sekin mahdollisimman myöhään. Toivon, että saamme aikanaan perustaa perheen ja saamme rakennettua arjestamme onnellista ja iloista. Enkä todellakaan olisi uskonut puolitoista vuotta sitten tuntevani nyt näin. Mutta tiedän, että elän juuri nyt sellaista elämää jota olen kaivannutkin sellaisen ihmisen kanssa jota rakastan.

Kiitos sinulle. Rakastan sinua.

Asenne rock.

Tiedättekö, minua alkoi hirvittämään oma eilinen marmatus postaukseni. Pohdin eilen kauan omaa olotilaani, ja sitä pettymystä etten päässyt kokeesta läpi. Kuten aamuisesta kirjoituksesta huomasitte, kyllä se otti hieman aivoon ja sai fiilikset matalaksi. Toki pettymyksiä tulee elämän aikana jokaiselle vastaan, mutta olen niin kovin stressannut sitä, että entä jos en pärjääkkään koulussa. Siksi ensimmäinen romahdus tuli tähän hylättyyn kokeeseen, ja sai ajattelemaan että entä jos minusta ei tähän olekkaan.

Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että turhaan kiukuttelen. Olen ainoa ihminen, joka asiaan voi vaikuttaa. Ehkä tämä oli herätys, että koulun eteen on tehtävä enemmän töitä jotta kurssit menevät hyvin. Teinkin ryhdistysmisliikkeen. Hain koulun kirjastosta kaikki kurssikirjat ja päätin, että alan valmistautumaan koeviikkoon jo hyvissä ajoin. Itseasiassa tästä hetkestä lähtien. Kävin myös kaupasta ostamassa vihot, joihin aion tehdä jokaisesta kurssista tarpeelliset muistiinpanot. Aion myös olla reipas ja palauttaa tehtävät ennen deadline päivää. Sitten ne ovat tehtyjä, eikä niistä tarvitse enää stressata. Hommaa toki on, mutta se on aina tulevaisuudesta pois.

Oikeastaan tällä hetkellä oloni on tyytyväinen, vaikka edelleen yksi tentti on rästissä. Vaikka tämä kurssi olisi minulle vaikea, voin olla jossakin muussa hyvä ja aion panostaa kursseihin täysillä. Myös tähän, joka tuottaa hankaluuksia. Koska, kukaan ei ole seppä syntyessään. Vihdoin ymmärsin, että en ole ainoa jolla on ongelmia joidenkin kurssien kanssa. Varmasti myös toisilla on, mutta emme niin suuresti puhu asioista luokkamme kanssa. Ei koulu kenellekään ole helppoa, ainakaan jokainen kurssi. Ymmärsin myös, että se etten osaa jotain ei tarkoita ettenkö voisi oppia kunhan yritän ja motivaatio riittää. Yksi vastoinkäyminen ei kaada koko opiskelu-uraani ja niitä on varmasti vielä tulossa myös lisää. On tärkeintä, kuinka niihin itse suhtautuu.

En usko, että kukaan luokkalaisistamme alkaa oikeasti lukemaan tenttikirjoja jo 5 viikkoa ennen itse tenttiviikkoa. Olen iloinen, että olen asioiden edellä. Vielä tuo tuntuu tosi kaukaiselta, mutta nopeasti ne viikot kuluvat ja kohta huomaamme että on Joulu. Viime tenttiviikko oli todella stressaava, koska aloin lukemaan kokeisiin (minulla oli vain kaksi koetta) päivää/paria ennen tenttiä. Nyt olen kerrankin fiksu, ja yritän selättää tämän stressin valmistautumalla ajoissa.

Toisaalta olen siis "kiitollinen", että en päässyt tentistä läpi. En olisi alkanut ajattelemaan asiaa tältä kantilta, vaan olisin jatkanut laiskottelua kurssin loppuun asti ja vasta tenttiviikolla saanut aivohalvauksen stressin vuoksi. Nyt se isku päin kasvoja on vältettävissä.

Yea!

Stressi potenssiin sata.

Tekemiseni ovat ristiriidassa ajatuksieni kanssa. Haluaisin olla tehokas ja suoriutua opinnoista hyvin. Mutta silti toimin täysin eri tavalla kuin olen suunnitellut. Buuah. En tule juuri nyt toimeen itseni kanssa kovin hyvin.

 valehtelisin jos väittäisin, että olen ottanut kuvan tänään. Minua ei hymyilytä edes tämän vertaa, enkä ole näin laittautunut enkä varsinkaan tarkenisi hihhuloida noin vähillä vaatteilla.. :D

Kauhea stressi. 2 viikkoa koulussa jaksoa takana, ja 6 vielä edessä. Niin ja tätä stressiä ei auta yhtään, että tämän jälkeen on JOULU. Oikeesti, mitä? En käsitä yhtään enää edes missä ajassa elämme. Noh, kuitenkin. Ensimmäiset kaksi viikkoa koulussa on ollut aika leppoisaa hengaamista, mutta tiedän että seuraavat kuusi tulee olemaan täyttä kidutusta. Kirjaimellisesti.

Jotenkin havahtui taas, että oikeasti jotain on tehtävä. Olen kyllä koulussa käynyt kiltisti luennoilla, mutta jotenkin romahdan kun pääsen kotiin. En jaksa tehdä mitään ylimääräistä, paitsi pakolliset asiat. Jotenkin sellainen "laiskuusmoodi" iskee, ja haluaisi vain olla rauhassa miettimättä sen kummempia. Niin ja toki ne koulutehtävät olisivat myös pakollisia.. Mietin myös sitä vaihtoehtoa, että onko tuo aikaisempi pieni flunssa jättänyt jälkensä ja väsyttää näin hirveästi. Tuntuu, että en ole oikeastaan nukkunut kunnolla sen jälkeen kun kellot siirrettiin talviaikaan.

Havahduin stressiini eilen. Koulutyöt alkavat kasaantumaan ja lisää on tiedossa. Nyt olisi alettava toimimaan, mutta oma fiilis ei ole sen parempi niiden suhteen kuin viikko sitten. Tiedän, että se on siitä aloittamisesta kiinni. Koska ei minulla sitten loppujen lopuksi niiden tekemiseen mene niin kovin kauaa. Lisäksi energiaa syö se, että olen niiden suhteen niin kauhea perfektionisti. Haluan tehdä kaikki hyvin ja saada hyviä numeroita, ja se stressaa kun tiedän etten tähän aina kykene. Olisi vain tärkeintä saada ne kaikki oikeasti tehtyä, ettei jää mitään suorittamattomia hylsyjä roikkumaan.

Lisäksi kun tiedän, että minulla olisi hirveästi tehtävää niin en kykene tekemään mitään hyvällä mielellä ja vapautuneesti ennen kuin ne ovat alta pois hoidettu. Esimerkiksi eilen en pystynyt lähtemään salille, koska tiesin että PITÄISI tehdä niin paljon koulujuttuja. Olin kuitenkin niin väsynyt ja aikaansaamaton, etten tehnyt niitäkään. Menin aikaisin nukkumaan, vedin peiton korviin ja piilouduin pahalta maailmalta. En kyllä taaskaan saanut hyvin unta. Harmikseni se kaikki sama on vastassa nyt aamullakin.

Ja tämän kaiken stressin alku oli sellainen ihanuus kuin mekaniikan koe. En päässyt siitä läpi. Kurssi alkoi tosiaan nyt tiistaina, ja keskiviikkona oli koe. Aiheesta, josta en ole ennen tiennyt juuri mitään. Vihaan, että opettaja selittää asiat ympäripyöreästi ja silti vaatii, että koe menee 99% oikein. Iskee kauhea viha itseäni kohtaan, että miksi olen näin tyhmä enkä opi. No okei, en kyllä vielä paljon nähnyt oppimisen eteen vaivaakaan, mutta näin kuitenkin jonkin verran. Koe oli opettajan mukaan helppo. Pah. Kuinka ihmeessä pääsen ikinä niistä muista läpi, kun ensimmäinen ja helpoin tuottaa jo ongelmia?

No okei, tiedän että pääsen aikanaan kun saan sen opiskelumoodin päälle ja luen mekaniikkaa hullunraivo silmissäni. Kierin vain hetken aikaa tässä itsesäälissä ja pohdin sitten, jos tekisi ryhditymisliikkeen. Ei vaan helpota oloa, että jo ensi viikolla meillä on jo toinen koe mekaniikasta, enkä tiedä mistään mitään. Mutta en jaksa miettiä niitä nyt, sillä suunnitelma on seuraavanlainen:

En aio nauttia tulevasta viikonlopusta laiskotellen, vaan nyt on vihdoin jotain tehtävä. Koulusta on vapaata sentään la, su ja ma. Töihin pitäisi vääntäytyä lauantaina ja sunnuntaina, mutta toisaalta sieltä saa sitä ihanaa motivaatiota. Muistaa aina, että miksi on lähtenyt opiskelemaan. No okei, tiedän kyllä oikeasti että haluan opiskella tätä alaa ja HALUAN ENEMMÄN KUIN MITÄÄN MUUTA VALMISTUA. Muuta vaihtoehtoa ei ole, enkä periksi aio antaa. Tiedän, että toisinaan on hankalia hetkiä mutta kaikessa ei voi olla hyvä. Eihän?

Ja lupaan, että otan itseäni niskasta kiinni ja ryhdistäydyn. Nyt seuraavat 6 viikkoa ollaan hyvin tehokkaita ja opiskellaan pää täyteen tietoa. Suunnitelmissa on heti tänään saada ainakin yksi tehtävä pois päiväjärjestyksestä. Tai oikeastaan päätin, että teen yhden tehtävän joka päivä pois listalta. Näin minulla on ensiviikolla aikaa lukea sitä mekaniikkaa ja saada epätoivoisuus kohtauksia sen suhteen.

Uskon, että tätä vihaa on pakko myös päästä tänään purkamaan salille. Juuri sellainen olo. Anteeksi ruikutuspostaus, en yleensä ole näin negatiivinen.

PS. Näin juuri unta, että markkinoille on tullut uutta siideriä jossa lilluu parsakaalin ja kukkakaalin palasia. Se maistui oikeastaan ihan hyvältäkin, vaikka en kyllä juo siideriä. Mitä ihmettä? :D

PPS. Tiedättekö ärsyttävämpää tunnetta, kuin että olette juuri näyttäneet oman arvonsa tuntevalle kissallenne että olisi mahdollisuus ulkoiluun - mutta herralle se ei sopinut ihan näin aikaisin. Menee noin 3 minuuttia 18 sekunttia, kun ulko-ovelta kuuluu sellainen rääkäisy että voisi kuvitella jotain eläimellistä tapettavan. Katse on sen mukainen, että hänelläkään elämässä ei ole mikään hyvin ja on tapahtunut jotain hyvin hänen arvollensa sopimatonta. Syyllistäviä katseita lisää. Olen täysin noiden ronttien armoilla, ja ne pallottelevat minua mielensä mukaan.

Hauskaa perjantaita, toivottavasti teillä on paremmat fiilikset kuin minulla! :)

Paras tapa nollata pää

Metsä. Suomalainen metsä. Rauha. Hiljaisuus. Se on paras tapa nollata pää. Ei viina ja juhliminen, kuten tuntuu monilla muilla olevan. Olen tyytyväinen, että tämä on oma tapani saada ajatukset kasaan ja olotilan rennoksi.

On aivan mahtavaa, että aivan pihatiemme päästä lähtee suuri metsä polkuineen ja rämeikköineen. Sinne saa "sukeltaa" metsän siimekseen, rauhaan ja hiljaisuuteen. Ei taatusti tule ketään vastaan, ainakaan kahdella jalalla kävelevä. Mahtavaa!! Rakastan olla omassa rauhassa ja ajatella mitä kummallisempia asioita. Vaikka koulu-/työpäivän jälkeen olo tuntuu voimattomalta, niin todellakin kannattaa lähteä ulos raikkaaseen ilmaan. Mieli piristyy ja saa hieman päätään kasattua. Aivan erilainen olo sen jälkeen.

Rakastan samoilla metsässä ilman mitään päämäärää. Lähimetsämme on onneksi sellainen, että sinne ei helpolla eksy vaikka se onkin iso. Toisinaan yritän "eksyttää" itseäni ihan tahallaan, koska tiedän että molemmilla puolilla metsää kulkee tie ja aina löydän lopulta perille. Varmuudeksi on myös puhelin mukana. Nautin vaan siitä metsän fiiliksestä ja olemuksesta niin paljon, että en voi sanoin kuvata. Jos ja kun me joskus muutamme, niin en suostu "huonompaan" paikkaan muuttamaan vaan sen metsän on alettava vähintäänkin 100m päästä taloa. Kaupunki tai edes taajama ei tule kuuloonkaan! Metsä jotenkin voimaannuttaa minua ja auttaa jaksamaan.

Koiralle on myös älyttömästi parempi vaihtoehto lähteä metsään ja päästää se vapaaksi, kuin että joutuisi lenkkeilemään hihnan päässä tietä pitkin. Koiramme alkaa olemaan jo melko iäkäs, mutta huomaan että tälläiset metsälenkit aktivoivat sitä aivan eri tavalla kuin "tavalliset lenkit". Koira on kyllä edelleen aktiivinen ja energinen iästään huolimatta, mutta huomaan että metsälenkeillä käyttää paremmin energiansa kuin hihnassa sitä ei kiinnosta yhtään lönkötellä vaan "laiskistuu". Pidän myös itse siitä, ettei tarvitse roikkua hihnan perässä vaan saa kulkea omaa tahtiaan ja koira omaansa.

Flunssa on alkanut hellittämään, ja otettiin koiran kanssa hieman hölkkääkin metsässä. On se vaan niin kivaa! :) Koira ei vaan jaksa aina ihan sitä tahtia mihin oma energia riittäisi, se toisinaan harmittaa. Useinkaan ei tule enää lähdettyä yksin lenkille, kun tarvitsee koira joka tapauksessa lenkittää. Tässä on asia jossa pitäisi ehdottomasti tsempata ja lähteä hölkälle!

Huomasin myös, että talviaikaan siirryttäessä pimeys tulee uskomattoman nopeasti. Tähän ei ole tottunut ja se yllättää. Pimeässä metsässä on oikeastaan tunnelmallista. Asiat näyttävät jotenkin erilaiselta ja jopa hieman pelottavalta tai aavemaiselta - mutta en oikeastaan jaksa pelätä. Nautin siitä. Tiedän, että luultavasti kukaan muu ei ole niin tonttu että hengailee tuolla pimeässä metsässä. Ainoastaan pitää olla tarkkana, että on tarpeeksi aikaisin kotona (tai tarpeeksi lähellä kotia), että osaa suunnistaa vielä kotiin. Kun se suurin pimeys iskee, niin ei oikeasti näe enää mitään ja suunnistaminen on hankalaa. Mietinkin kerran taskulampun kanssa tuttua polkua mentäessä, että jos tämä lamppu nyt menisi rikki niin kuinka ikinä löytäisin kotiin vaikka olin alle kilometrin päässä kotoa. No, ehkä silmät tottuisivat sen verran.

Tässä vielä hieman huonoja kuvia. Pahoittelen, että näytän ihan pyllyapinalta mutta kertovatpa ainakin oikean kuvan millainen olen. :D Nimim. nainen, joka on maailman laiskin laittautumaan. Lenkillä vielä päivän meikit levisi ja saa näyttämään, kuin en olisi nukkunut koko viikon aikana tuntiakaan. Sorry guys.

 

 

OMA TALOUS: Uusi juttusarja

Heipä hei!

Päätin, että aloitan uuden juttusarjan omasta taloudestani. Säästäminen on aina kiinnostanut minua, mutta nyt hieman vanhemmalla iällä (olenko vanha?) asia on alkanut kiinnostamaan vielä enemmän kun nuoruuden "sekoilut" ovat jääneet taakse ja on alkanut ajattelemaan asioita hieman eri tavalla. Nyt myöhemmin kuvioihin on myös tullut sijoittaminen, mutta tätä harrastan melko amatöörimäisellä otteella omien resurssien mukaan.

Pääsette juttusarjassa siis seuraamaan sitä, kuinka minä pyöritän talouttani. Ymmärrän, että mielipiteitä on niin paljon kuin on meitä ihmisiäkin - jutut ovat kirjoitettu omasta näkökulmastani mutta hyväksyn myös teidän muiden näkökulman. Olisikin ilo, jos jakaisitte mielipiteitänne kanssani. Pitää kuitenkin ymmärtää, että kukin tyylillään! Eikö vain?

 

Tällä hetkellä olen opiskelija. Käyn töissä läheisessä kaupassa n. 15h/viikko, joten tuloja kyllä tulee mutta määrä vaihtelee kuukausittain. Opintotukea en nosta, koska ansiotulot + pääomatulot ylittävät Kelan tulorajan. Olen päättänyt, että menen tämän kanssa nyt hieman fiiliksen mukaan. Tottakai stressaa rahojen riittäminen opintojen aikana, mutta pidän tätä "pakettia kasasssa" niin kauan kun rahat riittävät. Jos käy huonosti, niin laitan toisen asunnon myyntiin. Jos käy hyvin, niin saan maksettua toisen asunnon lainan jo melko piankin pois - jolloin elämä ei ole enää niin tiukkaan opintojen aikana.

Ajattelin, että pääsette seuraamaan minun rahankäyttöäni tässä sarjassa. Aion avata ainakin kuukausitasolla, että millaiset tulovat olivat kuukaudessa ja minne rahat hupenivat. Seurataan myös, kuinka säästäminen edistyy ja puhutaan hieman tulevaisuuden suunnitelmista.

Motivaatio säästämiseen ei ole mikään kummallinen, haluan vain että säästössä on rahaa jotta pystyy elämään suht huoletonta elämää, ilman että raha vaikuttaa omaan talouteen suuresti. Vaurastuminen on toki toivottavaa. Lisäksi aion säästää rahaa tulevaisuuteen - omaa kotiamme varten. Juttusarjassa tulette myös varmasti kuulemaan uutisia taloudesta ja mielipiteitäni niistä. Kaikenlaista on siis luvassa - ideoita otetaan vastaan. :)

Toisaalta koen, että tälläinen juttusarja on mielenkiintoinen koska raha on se asia, josta ihmiset puhuvat melko vähän. En tiedä miksi se on se salainen paha, jonka käytöstä/olemassa olosta ei pidetä ääntä. Toisaalta raha saa myös monet kateelliseksi. Kateus on sairautta; sillä meillä jokaisella on melkein samanlaiset lähtökohdat alkaa toteuttamaan haaveitaan/unelmiaan. Toisinaan niiden eteen joutuu tekemään paljon töitä.

Itse haluan painottaa erityisesti sitä, että JOKAISELLA ON MAHDOLLISUUS. Myös meillä pienituloisilla! Itse olen viimiset kuusi vuotta tienannut vuositasolla n. 20 000€. Ei ne suuret tulot - vaan ne pienet menot. Jos siis säästäminen vähänkään kiinnostaa (ja suosittelen sitä jokaiselle!), niin vain tuumasta toimeen. Pienelläkin nipistyksellä saa paljon aikaa. Toki ymmärrän, että elämässä on tilanteita jolloin talous on tiukilla ja on jo valmiiksi puristettu kaikki ylimääräinen pois - tämän vuoksi on tärkeää, että niitä säätöjä olisi.

Korostan myös, että blogini ei ole mikään ammattilaisen sijoitus-/säästöblogi. Tavoitteena on tehdä selkokielinen ja meille "köyhille" sopivia juttuja. Säästöissäni ja sijoituksissani en siis pyörittele kovinkaan isoja summia, vaan aika pienestä on lähdetty liikenteeseen. Sitä en tiedä, mitä se aikanaan tuo vai tuoko mitään. Mutta blogissa puhutaan selkokielellä asioista - joita me "ihan tavalliset" ihmiset voimme lukea, noudattaa ja keskustella. :)

Ja juttu alkaa näin:

Tämän hetkinen tunne on hyvä. Jes! Hyvä minä!

Vihdoin on maksettu Kelalle kaikki erät, jotka olen ollut velkaa. Tämä summa on siis kertynyt opintotuista joita on maksettu minulle liikaa edellisten opintojeni aikana. Kehtaanko edes mainita, että taloushallinnon opiskelija aikanaan unohti laskea tulorajaan myös tulevat lomarahat sekä toisen työpaikan tulot. No jokaiselle tapahtuu huomaamattomuudestaan virheitä, ottakaamme opiksemme niistä, eikös vain.

Kokonaisuudessaan maksoin takaisin 8 x 330€, eli toisin sanoen ihan tarpeeksi. Ensimmäinen erä oli kesäkuussa ja viimeinen erä piti olla tammikuussa - mutta luojan kiitos sain maksettua eriä etukäteen pois. Tuosta summasta taisi olla noin 400€ pelkästään korkoa, muistaakseni Kelan korko oli 15% takaisinperittävälle summalle - eli toisin sanoen aivan järkyttävästi. Olettehan siis tarkkoina näiden kanssa, ettei opintotuen tuloraja ylity - niitä harmittaa kyllä myöhemmin maksaa takaisin!!

No mutta, nyt saan kuitenkin huokaista helpotuksesta. Aamulla minulla oli tosiaan vielä kolme erää maksamatta, ja ajattelin ensin maksaa taas normaalisti yhden erän palkastani joka tuli viiminen päivä. Nämä kaksi erää alkoi kuitenkin harmittamaan niin paljon, että päätin maksaa ne säästöjeni avulla pois, jotta niitä ei tarvitse enää murehtia. En olisi kestänyt ajatusta, että kaksi kuukautta vielä kärvistellään ja mietitään näitä.


Tosiaan tällä hetkellä en nosta ns. opintotukea. Tai siis oikeastaan nostan - mutta vain siksi että saan opintolainaa, jonka aion ottaa maksimin (perustelen mahdollisesti myöhemmin). On hassua, että jos en halua nostaa opintotukea tulojeni vuoksi - on minulta myös kielletty opintolaina. Koska olen kuitenkin oikeutettu opintotukeen (joka kuitenkin taas perittäisiin takaisin, koska tulorajani paukkuu yli), niin minun pitää tämä opintotuki nostaa tililleni ja palauttaa myöhemmin takaisin - vapaaehtoisesti viimeistään toukokuun aikana. Näin saan itselleni myös opintolainan. Ja tämän toki aion tehdä, sillä en halua noita ylimääräisiä korkoja maksella enää päivääkään! Kun palautat tuen vapaaehtoisesti ennen määräaikaa, niin korkoja tai lisäkustannuksia ei tule.

Opintolainasta ollaan montaa mieltä. Toiset kauhistelevat sitä ja välttelevät viimeiseen asti. Itse aion ottaa niin paljon kuin vaan myönnetään. Ehkä perustelen myöhemmin valintani.

Nyt alkaa vihdoin jäämään säästöönkin rahaa. On ollut rankkaa aikaa opiskella ilman opintotukea, ja maksaa vielä lähemmäs 350€ ylimääräisiä kuluja/kuukausi. On ollut sellaista ylimääräistä stressiä, joka toki vaikuttaa opintoihinkin. Aluksi tuntui, että en tule ikinä selviämään tästä kun summa oli n. 2500€. Onneksi on kuitenkin koko ajan ollut töitä suht hyvin (elokuuhun asti olin vielä vakituisena) ja pienet asumismenot. Nyt aion kaiken ylijäävän osan laittaa lainalyhennyksiin, jotta pääsen lainoista joskus eroon. Minulla on tosiaan kahdesta sijoitusasunnosta lainaa, toinen on koroilla opintojen ajan joten en juurikaan edes mieti sitä. Onneksi vielä on matalat korot ja raha on melkeinpä ilmaista. Toinen on kooltaan n. 14 500€ ja tähän keskityn nyt täysin rinnoin, sillä haluan sen pois. Sen jälkeen alan maksamaan myös toista lainaa pois omaan tahtiini, kunnes ollaan vuodessa 2018 - jolloin laina alkaa lyhenemään normaalisti. Tavoitteeni on kuitenkin päästä tästä toisesta lainasta eroon ennen sitä - jolloin normaalisti tämä toinen laina on myös nykyisestä määrästä vähentynyt. Aika näyttää, kuinka käy. Riippuu ihan siitä, miten rahat riittää tässä opintojen aikana ja löydänkö kesätöitä.

Tavoitteeksi olen itselleni asettanut, että pääsisin tuosta lainasta eroon ensi vuoden aikana.