Etsi se raivo ja käytä se.

Tiedättekö sen tunteen, kun epäonnistuu jossain? Itselläni kestää kieltämättä aina hetki kääntää tappio voitoksi, sillä ensin pintaan nousee kiukku ja viha. Vie oman aikansa, että osaan käsitellä asian järkevästi niin, että osaan ehkä jopa löytää asiasta positiiviset puolet ja etsiä jostain sen voiman ongelman selättämiseen. En oikeastaan ole huono häviäjä, eikä minua esimerkiksi pelitilanteissa tappio häiritse. Mutta esimerkiksi sellainen negatiivinen asia, joka vaikuttaa jotenkin perus elämään ja siinä etenemiseen ottaa kovin kunnon ja mielen päälle.

Esimerkkinä koe, josta en päässyt viime viikolla läpi. Se kiukuttaa minua edelleen, mutta osaan jo suhtautua siihen hieman paremmin. Kesti aikansa, että osansin käsitellä asian tyynesti ja rauhallisesti. Olen kokenut elämässäni paljon vastoinkäymisiä ja menetyksiä jonka vuoksi asia kuulostaakin ihan hölmölle, sillä olen tottunut ettei kaikki mene niin kuin suunnittelee. Minussa asuukin pienen pieni pessimisti, joka kuitenkin yrittää ajatella asioita optimistisesti. Olen kuitenkin aina varautunut pahimpaan, jotta pudotus ei olisi korkea kun ikäviä asioita sattuu.

Tämä koehan on siis ihan naurettavan pieni asia minun elämässäni, mutta kyllä se ÄRSYTTÄÄ ihan sairaasti. Se ei ole vakava asia, ja tulen siitä varmasti pääsemään yli ja ympäri ainakin toivottavasti. Mutta jotenkin niin pelkään, että en pärjää insinööriopinnoissa ilman lukiopohjaa. Pelkään, että tästä alkaa se alamäki jolloin kursseja ja kokeita alkaa jäämään rästiin, kun en yksinkertaisesti pääse läpi. On tyhmää, että ajattelen heti kaikkein pahinta vaihtoehtoa. Sillä tämä on yksi koe, josta varmasti aikanaan pääsen läpi kunhan vain jaksan panostaa. Toisinaan iskee vain turhautuminen, että onko missään mitään järkeä ja miksi edes yritän, kun olen näin surkea. Oikein itsesäälissä rypemistä, naurettavaa!

Mutta olen myös oppinut, että nämä epäonnistumisen tunteet voi omalla tavallaan kääntää vahvuudeksi ja sinua kannattelevaksi voimaksi. Sillä raivolla ja sisulla mitä epäonnistuminen saa minussa aikaan, antaa yllättävät voimat jatkaa. Vaikka toisaalta tekisi mieli antaa periksi, olen sellainen ihminen että en ihan omaksi kiusaksenikaan anna periksi vaan pusken entistä lujempaa. Tunteita ja fiiliksiä pitää vain osata käsitellä oikein ja työntää ajatuksia oikeaan suuntaan, jotta niistä saa sellaista voimaa mikä auttaa suoriutumisessa. Pitäisi treena enemmän niiden käyttämistä ns. "hyvään tarkoitukseen" eikä vain murehtimiseen ja surkutteluun.

Haluan vaan niin paljon valmistua (ajallaan). Haluan vaan niin paljon itselleni tämän ammatin. Haluan vain niin paljon itselleni hyvän tulevaisuuden ja jonkun suht hyvän työn, jota voisin kuvitella tekeväni vaikka melkein loppuelämäni. Haluan edetä elämässäni, sillä ainakaan takaisin päin ei ole menemistä. Siksi suurin pelkoni on varmasti se, että en pärjää opinnoissa koska en tiedä mitä elämässäni sitten tekisin. Tämän vuoksi aion antaa kaikkeni, etsiä viimeisenkin motivaation rippeen itsestäni ja pusertaa hiki hatussa opintopisteitä kasaan - koska periksi ei anneta. Ei ikinä.

Joten sen sijaan, että kiukuttelisin loputtomiin tästä kokeesta ajattelin tehdä ryhdistäytymisliikkeen ja alkaa pänttäämään kokeeseen uudelleen. Lisäksi minulla on tällä viikolla samaisesta aiheesta jo toinen välikoe. Odotukset eivät ole kovat, että miten muka pääsen siitä läpi jos en ensimmäisestäkään päässyt. Mutta ainakin aion yrittää. Onneksi kokeet saa uusia 3 kertaa, ja jossain vaiheessa tämä työnteko ehkä palkitaan. PS. Eihän kaikki voi olla hyviä kaikessa? Tässä on minulle opeteltavaa. Olen tietynlainen perfektionisti kun alan jotain tekemään, joten tuntuu hankalalta hyväksyä myös heikompi menestys. Pitäisi olla itselleen armollinen.

Kävin tänään koulun kirjastossa hakemassa itselleni 3 fysiikan kirjaa lisää, koska yksi ei näköjään riittänyt kokeesta läpi pääsemiseen. Nyt lopetan tämän ruikuttamisen, ja alan selaamaan kirjoja läpi. En lopeta ennen, kuin tämä juttu menee perille. Ajattelin, että mitään ei tapahdu jos ei tosissaan yritä. Joten yritetään sitten ja lujaa. Mieheni lähti tänään laivalle, joten olen kotona ihan yksin. Jotenkin kiva juttu vain olla yksikseen, saa tehdä rauhassa omia juttuja omaan tahtiin. Ajattelin, että käyn kohta koiran kanssa rauhassa lenkin ja käyn suihkussa. Kun iltatoimet ovat tehty, saan rauhassa lukea mekaniikan teoriaa läpi. Onneksi koulu alkaa huomenna myöhään, joten pieni valvominen ei haittaa. Tässä on siis illan agenda, ennen ei mennä nukkumaan kun olen viisaampi kuin aloittaessani pänttäyksen.

Luin netistä muuten, että nyt alkaa olla se aika että ammattikorkeakouluissa järjestetään syksyn haussa mukana olleille pääsykokeita. Minne se aika oikein kuluu? Juuri pänttäsin itse omiin pääsykokeisiini (ja olin muuten yhtä varma että en pääse sisälle kouluun, kuin olen nyt varma etten tule ikinä pääsemään mekaniikan kokeesta läpi..), ja nyt opiskelen jo toista jaksoa alaani.
Pitää kaivaa se sama raivo esiin kuin pääsykokeisiin lukiessa toisinaan vallitsi. Se oli aikaa jolloin olin oikea masokisti, mitä enemmän oli sellainen olo että en osaa - sitä enemmän pakotin itseäni lukemaan. Ja se työ palkittiin aikanaan; nyt pitää vain kokeilla samaa kontsia taas.

Pitäisi arvostaa itseään enemmän. Ymmärtää, että olen oikeasti ihan fiksu tyyppi kunhan jaksan keskittyä ja lukea asioita. Kukaan ei voi oppia tai osata asioita, mitä ei ole ennen opetellut. Kun jaksaa nähdä vaivaa, pääsee myös luultavasti aikanaan haluttuun lopputulokseen. Tämä pätee monella elämän osa-alueella. Itselleen pitää olla myös armollinen, jos ei onnistu kerralla niin nenä pystyyn ja uudelleen yrittämään. Eikös vain?

Hauskaa illan jatkoa, minä katoan ulos ja sen jälkeen kirjojen ääreen. Toivottavasti koen yön aikana jonkinlaisen valaistuksen. Menkäähän te ajoissa nukkumaan, koska minulta se jää varmasti tänä yönä väliin.