..Ja siellähän sitä sitten oltiin. On aivan mahtavaa kävellä siellä pimeässä, yksin. Sadat kynttilät palavat ympärilläsi ja on todella hiljaista. Minua ei pelottanut, vaikka päässäni liikkui ties mitä ajatuksia elämästä ja kuolemasta. Tuolla jos jossain tajuaa sen elämän rajallisuuden, että se on meidän jokaisen kohtalo aikanaan. Siksi olisi yritettävä nauttia tästä ajasta, kun olemme vielä täällä maan päällä.
Halloween meni ihan hyvin alkuiltaan asti, mutta loppuilta olisi voinut olla parempikin. Olimme tosiaan mieheni kanssa syömässä isäni ja hänen naisensa luona. Oli mukavaa jutustella perheen kesken ja olla vain ihan rauhassa. Myös koiramme oli mukana, sillä he ovat ottaneet aivan ihanan australianpaimenkoiran pennun.
Loppuiltana koin pettymyksiä, jotka saivat minut vihaiseksi. Harmiksi en kohdannut vain yhtä vastoinkäymistä, vaan niitä mahtui iltaan useampi. Havaitsen, että minun on edelleen hankala käyttäytyä kun minulla on henkisesti huono olla. Tulee vain sellanen "taistele, pakene" -reaktio. Haluan vaan paeta tilanteesta, koska en osaa selvittää sitä omissa aivoissani järkevästi. Toisaalta haluaisin reagoida asioihin aikuismaisen viileästi ja tyynesti. Käsitellä ne rauhassa omissa oloissani pois. Mutta koska näihin liittyy yleensä toinen osapuoli, niin on kovin hankalaa vain miettiä ne yksin läpi, koska olen kuitenkin myös sitä mieltä että puhuminen on suhteen perusta. Asiat on puhuttava läpi. Hankalammaksi asiaa tekee se, kun ei tiedä kuinka pitäisi reagoida. Ja se, että jos toinen ei ole halukas juttelemaan asiasta vaan yrittää sivuuttaa sen muuten. Itseäni jää harmittamaan tuollaiset asiat ja mietin niitä vielä kauan.
Ja miksi ilta oli huono?
- Ilta ei mennyt hyvin, koska työpaikan illanistujaisissa puhuimme liikaa surullisista asioista. Ilmassa ei ollut iloa, vaan surullisia asioita. Kun olin jo valmiiksi mieli maassa, niin kaikki tuntui jotenkin extra kamalalta.
- Vihaan humalaisia ihmisiä. Tajusin sen taas ks. illassa. Tuli mieleen taas nuoruus, kuinka paljon olen joutunut tuota touhua katsomaan. Surullista. Ja miksi en ole ymmärtänyt sitä itse ennen, vaan jopa itse jatkoin tätä "samaa vanhempieni kaavaa" täyttäessäni 18v. Oikeasti surullista.
- Kun luulet luottavasi sinulle tärkeään ihmiseen ihan 100% ja saatkin selville jotain ihan muuta. Vaikka asia on sinällään pieni; on se minulle todella iso asia. Pettymys ja viha on suuri. Olen sinisilmäisesti uskonut hänestä kaikkea muuta.. Kuinka luottamusta voi ikinä rakentaa, kun toiselle ei tarvitse kertoa kaikkea?
Ja loppuun vielä hieman kuvia. Pahoittelen kuvanlaatua; kamera on hankinnassa mahdollisimman pian!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti