Kun vain toinen osapuoli parisuhteessa käy viihteellä.

Aloin funtsimaan aamutuimaan parisuhteiden jakoa, kuinka se vaikuttaa suhteeseen miten osapuolet käyttäytyvät. Mietin sitä, että suoraan sanottuna toisinaan tuntuu p'skalta odotella kotona yksikseen, kun toinen on juhlimassa ties missä. Silti en iki maailmassa kieltäisi miestäni menemästä minnekkään, senkus menee minne haluaa. Itse olen päätökseni tehnyt, eikä minua kiinnosta juhliminen/baareilu juuri laisinkaan enää. Joskus meno on ollut aivan toisenlaista, mutta niin ne kiinnostuksen kohteet muuttuvat. Lupaan tehdä postauksen myöhemmin alkoholin käytöstä tai oikeastaan sen käyttämättömyydestä.

Mieheni lähti eilen illalla laivalle työporukan kanssa. Sinne se vain lähti. Jotenkin minua alkoi suututtamaan se, että jos asia olisi toisin päin ja MINÄ lähtisin niin hän olisi turhautunut/mustasukkainen/huolestunut. Mutta eipä ole tarvinnut olla moneen moneen aikaan - koska en juuri käy missään. Pelkään, että hän on jotenkin "unohtanut" nämä fiilikset joita itse koen. Jotenkin hankala selittää tätä, en siis toivo että kumpikaan meistä parisuhteessa kokisi näitä negatiivisia fiiliksia, mutta en usko että hän ymmärtää minun ajattelevan asioita paljonkin kun hän ei ole kotona. Joudun käymään asioita päässäni uudelleen ja uudelleen läpi, ja se alkaa jossain vaiheessa jo turhauttamaan. Hän taas on tottunut että olen aina ns. "saatavilla" ja kotona odottelemassa - "turvallisessa paikassa" missä mitään pahaa ei voisi tapahtua. Iski turhautuminen, että ajatteleeko se toinen sinun odottavan vaan aina kiltisti kotona kun hän itse menee ties missä? Tietääkö hän, miltä se tuntuu koska ei joudu sitä itse kokemaan? Hänen ei oikeastaan tarvitse miettiä näitä tunteita, koska en juurikaan käy missään koska ei vaan jaksa eikä kiinnosta. Olen siis käytännössä aina kotona odottelemassa, ellen ole tässä jossain lähellä pyörimässä. En kiellä sitä, ettenkö luottaisi mieheeni mutta en kiellä sitäkään, etteikö tälläinen pessimistin takaraivossa aina jyskyttäisi että MITÄ JOS?.. Ja sekään ei auta, että aikaisemmissa suhteissa osapuolet eivät ole olleet luottamuksen arvoisia. Toivon, että tässä suhteessa on toisin.

Olen toisinaan miettinyt, että jos se matto vedettäisiin taas jalkojen alta. En kestäisi sitä, en millään. Ymmärrän, että suurin ongelma tässä asiassa on varmasti minun oma suhtautuminen. Sillä siinähän ei ole mitään väärää, että näkee kavereita yms. Se vain tuntuu pahalta, että tunnen sen olevan jotenkin yksipuolista. Mutta toisaalta en halua itse sitä harrastaa, ja todella vähän käyn kavereiden kanssa pidemmillä reissuilla. Haluan rakentaa luottamusta suhteeseen, haluan luottaa enkä viljellä epäluulon tunteita.

 Muistan myös joskus, kun olin lähdössä ystävieni kanssa viettämään iltaa niin mieheni painosti, että tulenhan yöksi kotiin. Ei ole kovin mielissään siitä, että olen yötä jossain muualla. Tämä harmittaa, sillä parisuhteessa pitäisi mielestäni olla samanlaiset pelisäännöt, eikö? Eli jos hänellä on vapaat kädet tehdä mitä haluaa - niin olisi toivottavaa, että myös minulla olisi samat oikeudet KUN JA JOS joskus haluan jonnekkin mennä. (Niin ja siis tosiaan, en pompi miehen pillin mukaan vaan kyllä jään yöksi jonnekkin jos siltä tuntuu - mutta olisi kiva, että siitä asiasta ei tarvitsisi tapella aina..) Jotenkin kaipaan sitä tietoa, että jos minun pitää luottaa toiseen ja antaa juosta maailmalla - niin haluan myös että minulle suotaisiin se mahdollisuus, että jos haluan niin saan kyllä ilman huonoa omaatuntoa jäädä vaikka ystävälle yöksi. En tiedä miten tämä asia on nykyään, koska en ole pitkään aikaan ollut missään.

Nämä nyt on vain tälläisiä pieniä ajatuksia - ei mitään vakavaa. Uskon, että tämä "jako" vaan vallitsee monessa muussakin perheessä ja parisuhteessa. Varsinkin jos on esimerkiksi lapsia, niin uskon että se jako valitettavasti menee niin, että miehet saavat juhlia ja pitää hauskaa enemmän kun äidit. Toki poikkeuksiakin on ja niitä suhteita, jossa asia ollaan saatu hoidettua hienosti tasapuoliseksi. Niin se pitäisi mennäkin, äidille yhtä paljon vapaa-aikaa kuin isälle! Vaikka ne vapaa-ajan harrastukset olisivat sitten täysin erilaisia - se on ihan jokaisen oma asia. Minä taas saan hoidettua sitä vapaa-aika itselleni melkeinpä koska haluan, koska jälkikasvua ei vielä ole.

Olen kuitenkin ymmärtänyt, että jokaisella on omat kiinnostuksen kohteensa. Jos mieheni tykkää nähdä kavereita, juhlia/bilettää ja kiertää kapakoita niin siitä sitten vaan, en todellakaan ala kieltämään. Ainoa ehdoton on se luottamus - sen kanssa ei saa pelleillä, koska se ei ikinä palaudu. Ei minulla kyllä ole mitään huonoa sanottavaa hänen käyttäytymisestään, enemmän omista ajatuksistani olen huolissani - en osaa kontrolloida aina niitä vaan ajattelen sitä pahinta. Kyllä tämä elämäntapa siis luottamustakin kasvattaa, mutta osittain taas kalvaakin. Toisinaan harmittaa tämä yksin kotona hengailu, kun toinen ei ymmärrä miltä se tuntuu. Toisaalta en taas ymmärrä lainkaan, mikä tässä on se ongelma sillä viihdyn yksin ja kaipaankin omaa aikaa. Miksi en voisi olla positiivisella fiiliksellä, kun näitä iltoja tulee? Saisin tehdä niitä asioita, joista nautin yms. Ihmismieli on kummallinen. Harmittaa myös vähän se, että oma elämä pyörii niin arjen ympärillä mutta en osaa tehdä mitään irtiottoakaan, koska en tiedä mitä tekisin. Ystävät vain juhlivat, ja minua se ei kiinnosta. En oikein keksi mitään "repäisevää". Isoin irtiotto jotai lähinnä nyt kaipaisin, olisi päästä salille tämän jalkani kanssa.

Mutta pyrin keskittymään niihin asioihin mistä itse nautin. En ala alkoholin perässä juoksemaan sen vuoksi, että miehenikin juoksee. En saa siitä mitään irti. Haluan ennemmin tehdä niitä asioita mistä nautin, joten keskityn aivan erilaisiin asioihin.Tämä postaus oli hyvin sekava, ja varmasti monet saivat minusta ihan hullun kuvan; sellainen kai olenkin. Havahduin kuitenkin asioihin, joihin minun tulee tarttua ja alkaa opettelemaan, ja ne ovat seuraavanlaiset;

1. Nautin olla yksin ja tehdä omia juttujani kaikessa rauhassa; pitää kääntää nämä miehen ryyppyillat "voitoksi" että saan hengata yksin itseni kanssa.
2. Pakko opetella luottamaan. Tiedän syvällä sisimmissäni, että luotan mieheeni 100% eikä hän tekisi mitään tyhmää, MUTTA MIKSI ON PAKKO MENNÄ HORJUTTAMAAN TÄTÄ POHJIMMAISTA TUNNETTA omilla tyhmillä ajatuksilla?
3. Kun muut menevät omia menojaan, minun pitää keskittyä omiin juttuihini. Niihin, jotka tuovat omaan arkeeni voimaa.
4. Miehen ei tarvitse ymmärtää miltä minusta tuntuu, tärkeintä on että osaan käsitellä itse tunteitani.
5. Yksin oleminen on hyvää harjoitusta toisinaan, se vahvistaa minua. Ei voi olla onnellinen toisen kautta, sitä pitää olla myös ihan itsekseen.
6. Miehen tekemiset eivät ole minulta pois, eikä minun tekemiset ole häneltä pois kunhan pysytään siveellisyyden rajoissa. (:D)

Näitä ajatellen kohti uutta päivää. Xoxo.

Onko teillä kokemusta kirjoittamastani asiasta omissa parisuhteissanne? :)